Micmacs a tire-larigot valkokangas

Ranskalaisohjaaja Jean-Pierre Jeunetin sadulla höystetyt maailmat ovat välillä saaneet kritiikkiä niiden epäpoliittisuudesta. Amelien (2001) siistitty Pariisi ei ollut kaikkien mieleen, eikä Micmacs tarjoa synkempää kuvaa kaupungista, vaikka vakavia aiheita käsittelekin. Asunnottomuus ja aseteollisuuden kritiikki tekevät elokuvasta kuitenkin monia Jeunetin aiempia elokuvia poliittisemman. Erilaista komediaa tekevää ohjaajaa voisi kenties verrata uuden aallon ohjaaja Jacques Demyyn, jonka laulava Pariisi myös jakaa mielipiteet Cherbourgin sateenvarjoissa (1964). Satuelementeillä leikittely ei olekaan outoa ranskalaiselle elokuvalle, eikä se missään nimessä poista mahdollisuutta yhteiskunnallisen kritiikin esittämiselle.

Elokuvavuokraamon edessä tapahtunut ammuskelu saa ylimääräisen uhrin, kun luoti osuu siellä työskentelevää Bazilia (Dany Boon) otsaan. Luodin poistaminen osoittautuu kuitenkin liian vaaralliseksi ja hän joutuu palaamaan luotia rikkaampana vanhaan elämäänsä, joka tuntuu hävinnen sairasloman aikana. Bazil löytää kaduilta itselleen uuden tukiverkon, kun hän tutustuu kaatopaikalla asuviin romunkerääjiin. Luoti säilyy jatkuvana muistutuksena vanhoista tapahtumista ja niinpä Bazil päättää ryhtyä toimiin aseteollisuutta vastaan ennen kuin on liian myöhäistä.

Jeunet jatkaa Micmacsin myötä tuttua perheteemaansa. Sukulaisuutta tärkeämmäksi nousee samanlaisten ihmisten löytyminen ja perheenrakentaminen näyttäytyykin alati jatkuvaa etsintänä. Kuten jo Kadonneiden lasten kaupungissa (1995) tai Ameliessa, hieman erikoiset ihmiset kerääntyvät myös Micmacsissä yhteen muodostaakseen oman perheensä. Oudot tavat ja taidot saavat totuttuun tapaan oman arvonsa, mutta tällä kertaa vain orpokotien ja kahviloiden sijasta kodiksi muodostuu kaatopaikalle perustettu kierrätyskeskus. Myös ohjaaja itse on koonnut ympärilleen tutun perheen. Vaikka monet Ranskan ykköskoomikot (Boon, Julie Ferrier, Omar Sy) ovatkin hänelle uusia yhteistyökumppaneita, hän ei ole unohtanut luottonäyttelijöitään kuten Yolande Moreauta tai Dominique Pinonia.

Tuttujen näyttelijävalintojen lisäksi Micmacs on lainannut ohjaajan vanhoilta elokuvilta myös visuaalisen ilmeensä. Tetsuo Nagatan tyylitelty kuvaus viittaa väreiltään enemmän Jeunetin alkuaikojen elokuviin kuin Amelien värikylläiseen maailmaan ja se myös sisältää useita suoria lainauksia ohjaajan aiemmista elokuvista. Monimutkaiset juonikuviot ovat hiottu huippuunsa, mutta tällä kertaa juuri nuo yksityiskohdat koituvat elokuvan rasitukseksi.

Micmacs on laadukkaasti tehty elokuva. Se on visuaalisesti kiehtova ja lähtöasetelmiltaan houkutteleva. Jossain vaiheessa elokuva kuitenkin kompastuu omaan näppäryyteensä, mihin edes nopeat juonenkäänteet eivät auta. Kenties ohjaajan pitkä työtauko on tuonut mukanaan liikaa ideoita yhdelle elokuvalle. Nyt juoni katoaa kaikkien taitavasti suunniteltujen yksityiskohtien keskelle ja menettää päämääränsä.