Metsäjätti valkokangas

Suuren yleisön taidemuotona elokuvalla on oma yhteiskuntavastuunsa nostaa esille yhteiskunnallisesti merkittäviä aiheita ja niistä käytäviä debatteja. Osin jo siksi, että Suomessa elokuvaa tehdään yhteiskunnan tuella.

Kovin yhteiskunnalliseksi suomalaista nykyelokuvaa ei kuitenkaan voi sanoa. Historialliset aiheet ovat oma lukunsa, mutta muutoin kotoinen elokuvantekomme pyörii pitkälti ihmissuhdekeskeisen tai nostalgiaan taipuvaisen eskapismin tavoittelun ympärillä. Toki taitavimmat tekijät kykenevät punomaan ihmissuhdedraamoihin syvällekin kulttuuriimme pureutuvia ajankohtaisia teemoja, kuten Simo Halinen Kääntöpisteessä (2018) tai Jukka-Pekka Valkeapää elokuvassaan Koirat eivät käytä housuja (2019). Puhtaasti yhteiskunnallisesti ajankohtaiset kommentaarit ovat elokuvan saralla viime vuosina jääneet aika lailla Aleksi Salmenperän Jättiläisen (2016) ja Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen (2017) varaan viimevuotista Tottumiskysymystä (2019) unohtamatta. Muilta osin suomalainen fiktioelokuva on lähinnä kartellut omaa yhteiskuntavastuutaan, tai ainakaan sen esiintuonnissa ei kovin mieleenpainuvasti ole onnistuttu.

Siksi Ville Jankerin ohjaama Metsäjätti on tärkeä elokuva. Kyse ei ole elokuvataiteellisesta taidonnäytteestä vaan yksinkertaisesti elokuvasta, jollaisia Suomessa pitäisi tehdä huomattavasti enemmän: ajankohtaisia yhteiskuntaamme selvästi linkittyviä elokuvia, jotka tekevät uutisvirrassa puuroutuvista aiheista inhimillisesti ymmärrettäviä.

Kohtalo teki Metsäjätistä vielä poikkeuksellisen ajankohtaisen, kun vain pari viikkoa ennen elokuvan ensi-iltaa UPM ilmoitti sulkevansa Kaipolan paperitehtaan, mikä nostatti maassamme vilkkaan keskustelun muun muassa yhteiskuntavastuusta. Jälleen kerran todellisuus osoittautui tarua ihmeellisemmäksi, mutta silti tarullakin on sijansa. Metsäjätti tuo valkokankaille perspektiiviä aiheeseen, joka uutis- ajankohtaisvirrassa jää helposti mustavalkoiseksi vastakkainasetteluksi. Mitään kovin syvällistä tai uutta ulottuvuutta Metsäjättikään ei aiheeseen tarjoa, mutta tekee siitä inhimillisesti lähestyttävämmän.

Pasi (Jussi Vatanen) työskentelee ison metsäteollisuusfirman, Metsäjätin, keskikastin pomona ja silmissä siintää nousujohteinen urakehitys materialistisen yltäkylläisyyden keskellä. Ylennys mielessään Pasi lähtee takaisin kotipaikkakunnalleen Törmälään tehostamaan sikäläisen vaneritehtaan toimintaa. Tehtävä ei ole Pasille kuitenkaan helppo, sillä samalla hän joutuu kohtaamaan lapsuudentoverinsa.

Metsäjätti perustuu Miika Nousiaisen samannimiseen romaaniin vuodelta 2011. Kirjassa tarinaa kerrotaan Pasin lisäksi myös lapsuudenystävä Jannen kertomana. Elokuvasovituksessa kerronnan näkökulma on keskitetty viisaasti Pasiin, mikä luo elokuvalle ja sen draamalle selkeän päähenkilön. Metsäjätti kertoo Pasista ja hänen moraalisesta jaakopinpainistaan. Jussi Vatasen ansiosta Pasi on elokuvassa uskottava ja samaistuttava hahmo, mutta se miten tarina on elokuvan muotoon puettu, ei täysin yllä sisältönsä suomiin mahdollisuuksiin. Elokuvana ja elokuvallisena kerrontana Metsäjätti jää kauas vaikkapa Aleksi Salmenperän Jättiläisestä, joka muotoutui suoranaiseksi asiatrilleriksi. Jankerin Metsäjätti on elokuvakerronnallisesti sangen tavanomainen.

Pasin paluu kotiseudulleen omaa takaumineen paljon sellaisia elementtejä, joita suomalaisessa elokuvassa on viime vuosina nähty jo moneen kertaan. Suomalaisen lähimenneisyyden ja nykyisyyden vuoropuhelulle on ilmeistä tarvetta, mutta mitään uutta tai kiinnostavaa Metsäjätti ei kykene tähän tuomaan vaan toisintaa tutuiksi käyneitä kuvia ja tunnelmia.

Kerronnan rytmi on elokuvassa paikoin myös verkkainen, vaikka tapahtumat sinänsä etenevät varsin rivakasti. Juonellinen tarina ja Pasin kehityskertomus menevät eteenpäin jouhevan loogisesti, mutta kerronta ajautuu välillä turhankin paljon sivupoluille, joilla toki yritetään syventää hahmokuvia, mutta esimerkiksi osa takaumista tuntuu tarpeettomilta. Kummallisin sivuaskel kerronnassa otetaan kertojaäänellä, jota kuullaan elokuvassa kahdesti. Niiden taustoittava merkitys kumpuaa kirjallisesta alkutekstistä, mutta elokuvasovituksessa ne ovat irrallisia suhteessa kokonaisuuteen. Kertojaäänelle annetut muutamat tarvittavat taustatiedot olisi voitu tuoda esiin elokuvallisemminkin.

Kiinnostavimmillaan Metsäjätti on noin tunnin kohdalla, jolloin elokuva hetkeksi pureutuu kansainvälisen suuryhtiön toimintalogiikkaan ja talouden pelisääntöihin. Aihe olisi kuitenkin kaivannut huomattavasti syvemmälle menevää läpivalaisua, jotta bisnesmaailma ja duunarimaailma olisivat edes hetkellisesti keskustelleet keskenään. Metsäjätti jää lopulta arvoasetelmissaan mustavalkoiseksi luottaen liikaa stereotyyppisiin käsityksiin näistä kahdesta eri maailmasta ja niitä ylläpitävistä eroista.

Valittuun, ja jo Nousiaisen kirjasta kumpuavaan arvomaailmaan on helppo yhtyä, sillä inhimillinen ymmärrys taipuu luonnollisesti heikompien puolelle, mutta vastapuolen ymmärtäminen olisi yhtä lailla tärkeää. Itse asiassa suuryhtiöiden toimintalogiikka on todellisuudessakin niin hämärretty ympäripyöreän jargonin taakse, että tämän maailman avaaminen olisi elokuvan kaltaisen taiteen keinoin ensiarvoisen tärkeää, sillä on vaikea uskoa, että suuryritysmaailma koostuu pelkästään omassa kuplassaan elävistä kusipäistä, kuten vaalitut stereotypiat antavat ymmärtää. Ja jos näin todellakin olisi, niin kyseisen maailman avaaminen ja repiminen alas ruohonjuuritasolle olisi äärimmäisen tärkeää koko yhteiskunnan toimivuuden kannalta.

Metsäjätti on tärkeä elokuva, jonka mahdollisimman monen olisi hyvä nähdä. Se tekee inhimillisesti ymmärrettäväksi uutisten takaista todellisuutta vaikkakin stereotypioihin ja totuttuun vastakkainasetteluun nojaten.