Metal: A Headbanger's Journey valkokangas

Kolmekymppisen kanadalaisantropologin ja pitkätukan Sam Dunnin käsikirjoittama ja ohjaama Metal: A Headbanger’s Journey on onnistunut sukellus metallimusiikin juuriin ja lähtökohtiin, ominaispiirteisiin, fanikulttuureihin sekä heviin liittyvään elämäntapaan. Hevi ei ole yksilölaji, paitsi ehkä fanituksen suhteen, joten luonnollisesti dokumentinkin pääosaan asettuvat bändit. Elokuva ei visuaalisesti ole mikään mestariteos – pääosa sen kuvamateriaalista on puhuvia päitä – mutta monipuoliseen soundtrackiin on onneksi panostettu sitäkin raskaammin. On lisäksi vaikuttavaa, miten hyvin ensikertalainen ohjaaja Dunn onnistuu pitämään kaikkiin mahdollisiin suuntiin rönsyilevän kokonaisuutensa kasassa ja puolentoista tunnin kompaktissa paketissa.

Tekijät ovat päässeet haastattelemaan kunnioitettavan määrän eri vuosikymmeninä alalla vaikuttaneita muusikoita, mutta vieläkin huomionarvoisempaa on se, että useimmilla haastatelluista on myös jotain kiinnostavaa sanottavaa. Elokuva lähtee liikkeelle klassisesta kysymyksestä "Mikä oli ensimmäinen hevibändi?" ja siirtyy Iron Maidenin Bruce Dickinsonin laulutyylin analyysin kautta purkamaan 1980-luvun heviä vastaan esitettyjä uskonnollis-kasvatuksellis-poliittisia vasta-argumentteja. Tässä kohtaa erityisesti Twisted Sisterin Dee Snider pääsee loistamaan itseironisen rennolla katsauksellaan omaan esiintymiseensä musiikillisen (sanan)vapauden puolestapuhujana Tipper "Alin vaimo" Goren masinoimissa oikeudenkäynneissä. Monet muutkin haastateltavat, kuten Black Sabbathin Tony Iommi, Slayerin Tom Araya sekä Rob Zombie, tekevät vaikutuksen avoimuudellaan ja teeskentelemättömyydellään.

Isojen starojen lisäksi dokumentissa haastatellaan kaikenikäisiä metallimusiikin kuuntelijoita ja jopa muutamaa sosiologia. Esiin nostettuja teemoja ovat esimerkiksi hevin musiikilliset vaikutteet, pukeutumisen ja tyylin merkitys, uskonto, sensuuri, seksuaalisuus, fanien yksilöllisyys vs. yhteisöön kuuluminen, politiikka, metallifestivaaleilla koettu joukkohurmos, levynkansitaide, bändärit, nuorisokapinan muodot sekä alakulttuurin ja valtavirtakulttuurin väliset jännitteet. Dunn käy filmiryhmineen Birminghamissa, Englannissa, Wackenin metallifestareilla Saksassa sekä Norjassa haastattelemassa kirkonpolttaja-satanisteja. Dokumentti kattaa sekä ajallisesti ja paikallisesti että temaattisesti valtavia kokonaisuuksia.

Metal, kuten koko metallimusiikin skene, on täynnä ristiriitaisuuksia, mutta silti se toimii kuin juna. Dokumentti nostaa esiin muun muassa sen, että metalli on yhtäältä edelleen vieroksuttua alakulttuuria, toisaalta käsittämättömän isoja ihmismassoja puoleensa vetävä elämäntapavalinta. Metallifaneja luonnehtii sekä suvaitsevaisuus että suvaitsemattomuus, vaikka esimerkiksi rasismia tai rotukysymyksiä dokumentissa ei nostetakaan esiin. Hevi on lisäksi äärimmäisen maskuliinista musiikkia, mutta toisaalta siinä saatetaan leikitellä sukupuolistereotypioilla paljon rajummin kuin monissa muissa musiikkikulttuureissa. Musiikillisesti metalli voi olla samaan aikaan sekä koukuttavan yksinkertaista että virtuoosisen monimutkaista.

Kymmenien haastateltavien ja elämää suurempien teemojen keskelläkin dokumentti onnistuu kepeästi, muttei kuitenkaan kevyesti valottamaan metallikulttuurista monia olennaisia puolia. Elokuva toimii, sillä Sam Dunn, joka esittelee alussa lyhyesti itsensä ja perustelee omakohtaisten kokemustensa kautta sitä, miksi hän on halunnut tehdä tällaisen elokuvan, malttaa olla tuomatta itseään liikaa esille. Tilaa annetaan sen sijaan muun muassa Mayhemin humalaisille pojille, jotka pääsevät kunnolla haistattelemaan haastattelijalle. En olisi uskonut, että metallidokumentti voi olla näin hauska! Dion Ronnie James Dio pääsee muutamaankin kertaan kuittailemaan Kissin Gene Simmonsille, mutta tämäntyyppiset sisäpiirivitsitkin vain tehostavat tunnelmaa. Dokumentti onnistuu kokonaisuutena herättämään tunteita, joista useimmat ovat positiivisia. Metal onnistuu luonteikkaasti sekä valistamaan että viihdyttämään katsojaansa.