May December valkokangas

Parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscarista kisaava May December on ehdokkuutensa ansainnut. Käsikirjoittajina vielä kokemattomien Samy Burschin ja Alex Mechanikin kirjoittamassa tarinassa on ansionsa, vaikka arvostettu Todd Haynes ei ohjaajana saakaan siitä aivan kaikkea irti.

Musiikkidokumenttiensa (I’m Not There ja The Velvet Underground) ohella Haynes on tullut tunnetuksi hienovireisistä draamoistaan (Kaukana taivaasta ja Carol), joissa hän on muun muassa pureutunut vähemmistöjen vaiettuun asemaan valtakulttuurin ahtaassa arvomaailmassa. Tähän draamojen jatkumoon May December soljuu luontevasti, vaikka tällä kertaa aiheeseen liittyy kiperiä moraalikysymyksiä liberaaleistakin näkökulmista tarkasteltuna.

Vähemmistöjen ongelmallista asemaa käsiteltäessä moraalisesti oikean polun valitseminen ei yleensä ole hankalaa. Vakiintuneiden pariskuntien ikäerokaan ei nykyisellään aiheuta enää kummoisempaa moraalista närkästystä. Todellisuus saattaa toki olla toisenlaista, mistä tuoreimpana esimerkkinä presidentinvaalien yhteydessä käyty julkinen keskustelu suhteessa olevien aikuisten ikäerosta. Moinen moraalinen pohdinta on aikuisten ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä triviaalia turhuutta, mutta asia saa aivan eri kierteen, kun suhteen toinen osapuoli on alaikäinen.

Tilanne, jossa aikuinen aloittaa suhteen alaikäisen kanssa ja saa alaikäiseen sekaantumisesta tuomion, mutta lopputuloksena on silti vuosikymmeniä kestävä suhde, on länsimaisten moraalikäsitysten näkökulmasta ongelmallisuudessaan sangen mielenkiintoinen. Ja tällaisesta asetelmasta May December ammentaa.

Joe ja Grace (Charles Melton ja Julianne Moore) ovat onnellisen oloinen pariskunta, jolla on teini-ikäisiä lapsia. Pariskunnan yli 20 vuoden ikäero on heille itselleen merkityksetön. Joe oli suhteen alkaessa vasta 13-vuotias ja Grace joutui suhteen takia vankilaan. Se ei ollut este rakkaudelle. Poikkeuksellinen suhde on saanut julkista huomiota ja varsinkin Grace on sitä myös taloudellisesti hyödyntänyt. Heidän tarinastaan ollaan tekemässä elokuvaa ja pääosaan valittu Elizabeth (Natalie Portman) tulee roolinsa taustatyönä tutustumaan pariskuntaan ja heidän elämäänsä.

Mikään yllätys ei ole, että ulospäin avoimen julkikuvan taakse kätkeytyy pimeämpiä ja vaietumpia yksityisiä asioita. Näitä kaksituntisessa elokuvassa perataan huolella ja hartaudella. Verkkainen ja hienovarainen tyyli on tuttua Haynesin aiemmista elokuvista. Rauhallisuus antaa tilaa pohdinnoille ja mahdollistaa hahmoista tehtäviä psykologisia tulkintoja, ainakin teoriassa. Kääntöpuolena on hitaasti etenevän tarinan kerronnallinen raskaus, joka häivyttää alleen sisällön nyansseja. Raskassoutuisuus on vaivannut Haynesin aiempiakin draamoja ja May Decemberissa tämä vielä korostuu.

Elokuvaa on luonnehdittu tutkielmaksi siitä, miten ihminen kieltäytyy kohtaamasta itseään ja tekojensa seurauksia. Toisin sanoen ihmisen kyvyttömyydestä harjoittaa itsekritiikkiä. Tämä on nykyihmisissä niin ilmeistä ja jokapäiväistä, että itsestäänselvyyden pallottelu kaksituntisessa elokuvassa alkaa väistämättä tuntua puuduttavalta, kun sanottavaa ei kyetä syventämään riittävästi hahmojen kautta.

Hahmot jäävät elokuvassa kliinisiksi ja mahdollisuudet inhimilliseen samaistumiseen typistyvät näin turhan olemattomiksi. Inhimillisyydestä ammentavat näkökulmat aiheeseen olisivat olleet vähintäänkin tarpeellisia asiaan liittyvän moraaliproblematiikan moniulotteisemmaksi käsittelemiseksi. Nyt kaikki on kovin teoreettista, eikä katsojalle jää ilman emotionaalisia samaistumismahdollisuuksia kummoisiakaan tulkintavaihtoehtoja, joista ilmeisintä elokuvan loppukohtaus suorastaan tyrkyttää katsojalle.

Elokuvan raskautta lisää osaltaan sen visuaalinen maailma, joka varsinkin runsaiden sisäkohtausten myötä on korosteisen synkkä. Näin on toki tavoiteltu kontrastia valoisien ulkokuvien välille korostamaan sitä, miten ihmisten seinien sisälle kätkeytyvä yksityisyys eroaa avoimesta julkikuvasta.

Pääosissa Julianne Moore ja Natalie Portman tekevät juuri sellaiset roolityöt, joita heidän tasoisiltaan näyttelijöiltä voi odottaakin. Ylivoimaisesti kiinnostavin hahmo on Charles Meltonin esittämä Joe, joka elokuvan tapahtuma-ajassa on jo aikuinen ja teini-ikäisten lasten isä. Hän on isänä ja puolisona vastuuntuntoinen, mutta myös lapsekas olematta kuitenkaan lapsenmielinen. Joe on itsenäisesti ajatteleva ja tunteva aikuinen, joka on tehnyt omat valintansa. Mutta mitkä ovat näiden valintojen perimmäiset motiivit? Niihin pureutumalla May December olisi elokuvana kyennyt vielä paremmin vastaamaan tarinassa piileviin sisällöllisesti kiinnostaviin kysymyksiin.