Seuralainen valkokangas

Seuralainen on jo 1970-luvulla uransa aloittaneen Michel Blancin elokuva, joka perustuu alunperin Hanif Kureishin ideaan. Se kertoo 45-vuotiaasta miehestä, joka tajuaa jättäneensä elämänsä elämättä ja alkaa viimein janota villejä kokemuksia korvaukseksi kadonneesta nuoruudesta. Ikisöpö nallekarhu Daniel Auteuil esittää keski-iän kriisissä tempoilevaa Pierreä, joka on jättänyt vaimonsa ja 17-vuotiaan poikansa Pariisiin ja lähtenyt itse hengailemaan Lontooseen. Pariisin yliopistossa kirjallisuutta opettanut (!) mies yrittää uskotella itselleen kirjoittavansa romaania, mutta eihän puuhasta mitään tule. Pierre asuu rähjäisessä hotellissa, polttelee sängyssä, käy baareissa ja raapustaa jatkuvasti muistilehtiöönsä kuin vain jotain tehdäkseen.

Sattumalta hän tapaa kahvilanpitäjä-Tomin (Stuart Townsend), ja vähitellen miesten välille kehkeytyy ystävyyssuhde. Kaveruus ei rakoile silloinkaan, kun Tom vie uuden kamunsa bileisiin, joissa miekkoset yllättäen esiintyvät eräiden naisten miesystävinä. Paljastuu, että Tom hankkii lisätienestejä toimimalla "ammattimaisena seuralaisena". Pierrekin alkaa vähitellen lämmetä tälle rahankahmimisen mahdollisuudelle. Ensimmäinen seuralaisilta on vielä hapuileva ja jännittynyt, Pierrellä kun ei ole seitsemään kuukauteen oikein ottanut eteen. Nyt temput kuitenkin lutviutuvat ja tyytyväiset osapuolet palaavat kumpikin omaan elämänpiiriinsä ns. saaneina.

Pierre tavoittelee täydellistymistä uudessa ammatti-identiteetissään hyväillen naisen mieltä Baudelairen runoilla siinä missä käsillään ihoa. Hän kirjautuu Tomiakin kauppaavan toimiston katalogeihin. Tulevaisuus vaikuttaa valoisalta, ja katsojakin huomaa jo tempautuvansa suunnittelemaan uranvaihtoa. Eskorttitoimiston bailuissa ovelta vastaan hönkii suvaitsevaisuus, ja sen hengessä "lähinnä pariskuntia hoiteleva" Kim (Liza Walker) ehdottaa Pierrelle tapaamista "työajan ulkopuolella". Seuraavaksi Pierre ja Kim jo nähdäänkin naimapuuhissa. Iloisestipa työ ja vapaa-aika sekoittuvat siis muillakin kuin aina niin seksikkäillä IT-aloilla.

Pierre on ihastunut uuteen lookiinsa ja identiteettiinsä ja kuvittelee voivansa hoidella keikkoja tasaiseen tahtiin. Menoa hidastamaan kuitenkin tupsahtelee monenlaista problematiikkaa. Yksi asiakas rakastuu, toinen ei lämpene vaikka miten hieroisi. Kiminkin henkinen tasapaino heilahtelee siihen malliin, että lopulta Pierre tuntee saavansa pallon jalkaan aivan kuin kotosalla Pariisissa konsanaan. Välillä Pierre yrittää päästä keskusteluyhteyteen vaimonsa kanssa, mutta tuloksetta. Poikansakin Pierre tapaa, mutta Nicholas’n mielestä iskä näyttää haamulta. Hänelle Pierren uusi elämä on tuonut vain traumoja.

Kiinnostavaa on, miten elämän vastoinkäymisiä ja ongelmaisia ihmissuhteita elokuvassa kuvataan. Jos Seuralainen olisi Hollywoodin unelmatehtaan tuotos, olisivat satunnaiset epäonnen hetket kenties vain onnen tavoittelun motivointia ja lopussa kaikki olisi taas hyvin. Ranskalais-englantilainen tuotantotausta on kuitenkin huolehtinut siitä, että filmissä riittää satunnaisuutta, alakuloa, epäröinnin hetkiä ja ratkaisemattomaksi jäävää arvoituksellisuutta. Edith Piafin L’Hymne à l’amourin tahtiin ironisesti soljuvan loppukohtauksen voisi halutessaan tulkita statementiksi vaikka mistä - ihmisen parantumattomuudesta, maailman julmuudesta tai vaikkapa rakkauden mahdottomuudesta.