Maanantain auringossa valkokangas

Nuoren Fernando León de Aranoan Maanantain auringossa edustaa aivan erilaista espanjalaista elokuvaa kuin mitä Suomessa on totuttu näkemään. Almodóvarin ja Bigas Lunan fantasiaa hipovat maailmat ovat kaukana tästä Pohjois-Espanjan Galiciaan sijoittuvasta työläisdraamasta. Sen keskiössä on kuuden miehen kaveriporukka, joka on menettänyt työnsä telakalla, kun kaksisataa ihmistä on irtisanottu. Tarinan idean ohjaaja sai kymmenen vuotta sitten Gijónissa Astuarisissa tapahtuneista todellisista irtisanomisista ja niitä seuranneista mielenosoituksista. Aranoa onkin käyttänyt siihen liittyvää uutismateriaalia kuvittamaan elokuvan alkua. Maanantain auringossa onkin hyvin dokumentaarisen oloinen yhteiskunnallinen elokuva, jonka teemoja ovat työn tuoma ihmisarvo ja kaveriporukan välinen solidaarisuus.

Elokuva seuraa kaveriporukan epätoivoista työnhakua ja ajan tappamista. Sitä on verrattu englantilaisen Ken Loachin tyyliin ja aiheisiin. Suomalaiskatsojalle elokuvassa on jotakin hämmentävän tuttua, koska sen päähenkilöt ovat vähintäänkin yhtä jäyhiä kuin murheellisten laulujen suomalaismiehet. Sen maisema on harmaa teollisuusalue, jossa luonto ei näy muualla kuin meressä ja auringonpaisteessa. Yleinen tunnelma on hyvin surullinen ja jähmeän raskas, vaikka paikoitellen miesten jutuissa välähtelee aika mustakin huumori. Säästeliäästi käytetty surumielinen ja samalla toiveikas musiikki tukee vaikutelmaa.

Maanantain auringossa on sillä tavalla realistinen, etteivät elokuvan kaikki hetket ole mitenkään erityisen tyyliteltyjä tai symbolisesti ladattuja. Myös dialogi on hyvin naturalistista. Todentuntua elokuvaan ei kuitenkaan ole haettu käsivarakameroilla tai muilla vastaavilla konsteilla. Juuri kuvakerronnan elokuvallisuus onkin yksi niistä asioista, joka saa muistamaan tarinan fiktiivisyyden, vaikkakin sen lähtökohta on täyttä totta.

Rooleissa nähtävät miehet eivät voisi olla uskottavampia. Heistä ei välity lainkaan sellaista tunnelmaa, että he edes olisivat kameran edessä. Tarinan keskiössä on totinen ja vihainen Santa (Javier Bardem). Maansa rajojen ulkopuolellakin laajasti tunnettu Bardem muistetaan sellaisista elokuvista kuin Kinkkua, kinkkua, Lihan värinä ja Before Night Falls. Juuri Santan hahmo kannattaa koko tarinaa ja toimii myös ryhmässä kokoavana voimana. Hän on kavereista myös arvaamattomin. Kuvaavaa on, että juuri Santa on joutunut oikeuteen katulampun rikkomisesta mellakoiden aikana. Toisaalta hän on lämmin ja empatiaa herättävä pajunköyden syöttäjä ja naisten narraaja, joka flirttailee avoimesti jopa kaverinsa 15-vuotiaan tyttären kanssa koko porukan silmien alla. Muita hahmoja ovat työhaastatteluissa nuoremmaksi naamioituva Lino (José Ángel Egido), vaimostaan epävarma José (Luis Tosar) ja venäläinen siirtotyöläinen Sergei (Serge Riaboukine). Kun juroa äijäsakkia alun perin katsoo hiukan ulkoa päin, tuntee elokuvan lopussa päässeensä sisään porukan keskeiseen henkeen. Miehet tuntuvat tutuilta ja sympaattisilta. Koko porukka hymyilyttää samalla tavalla kuin oma kaveriporukka voi hymyilyttää. Tunnelma on surkuhupaisan lämmin ja ystävällinen.