Luontosinfonia valkokangas

Metsän tarina (2012) ja Järven tarina (2016) elokuvista tunnettu ohjaaja-tuottaja Marko Röhr jatkaa luontoaiheisten elokuviensa sarjaa. Luontosinfonia on kertojaäänestä riisuttu konserttielokuva, joka koostuu pääasiallisesti Röhrin aiempien dokumenttien kuvamateriaalista. Metsän ja Järven tarinoiden musiikeista vastannut elokuvasäveltäjä Panu Aaltio on luonut kuvien pohjalta uuden musiikkiympäristön, jota elokuvassa tulkitsee Vantaan viihdeorkesteri sekä laulajasolisti Johanna Kurkela.

Kyseessä on käytännössä valkokankaille tuotu versio Röhrin ja Aaltion Suomi 100 -juhlavuotta varten tekemästä Järven tarina & Metsän tarina -konsertista. Musiikin ehdoilla etenevä elokuva tarjoaa estradin Aaltion sävellystöille, jolle korkealuokkainen ulosanti ja orkesterin mittava kokoonpano antavat varsin edustuskelpoiset raamit. Inspiraationa on mitä ilmeisemmin toiminut Luc Bessonin merten valtakunnasta musiikin ja kuvien keinoin puhuva dokumenttielokuva Atlantis (1991).

Luontosinfonia kuitenkin unohtaa asetelmansa perusaskeleet. Musiikkipainotteisissa teoksissakin pohja lepää kuvien ja sävellysten harmoniassa, eivätkä koreat musiikkiraidat tarjoa mitään, jos kuvallinen kerronta ei ole harkittua. Tästä elokuva on ikävä kyllä myös paraatiesimerkki.

Aaltion mahtipontiset sävelet iskevät vasten elokuvan irtopalasista kasattua kuvakollaasia. Kuuteen erilliseen näytökseen rakentuva sinfonia koostuu laatutasoltaan vaihtelevista otoksista, joista valtaosa on poimittu suoraan Metsän ja Järven tarina dokumenteista ja osa nähtävästi hajanaisista hukkapaloista. Matalaresoluutioiset jämäotokset kulkevat rinta rinnan kirkkaan terävien luontokuvien kanssa ja jälki muistuttaa pahimmillaan amatöörimäistä montaasikokeilua. Leikkaajat Aapo Lettinen ja Benjamin Mercer ovat päätyneet epäkiitollisen työn äärelle yrittäessään parsia materiaalista kasaan elokuvallisesti pätevää kokonaisuutta siinä kuitenkaan onnistumatta.

Teoksen kärki on sen musiikillisessa tulkinnassa, mutta tälläkin saralla jää paljon toivomisen varaa. Aaltion sävellykset ovat kyllä jylhiä ja korkealentoisuudessaan painokkaita, mutta samalla myös kuvien elävöittäjänä kovin alleviivaavia ja ikävän toisteisia. Kun puiden latvojen ylle nousevan kamera-ajon näkee kymmenettä kertaa voimistuvan soitannon tukemana alkaa sen vaikutusvoima syödä tehoaan varsin nopeasti.

Muutenkin Altion sävellystyöt tukeutuvat kaikista ilmeisimpiin ratkaisuihin kuvakerronnan elävöittäjänä. Luontokappaleiden kamppailua tahdittavat voimakastempoiset torvisoitannot ja herkempiä hetkiä kuullotetaan hentojen kosketinosuuksien avulla. Musiikki ei etsi uutta sielua kuvien takaa vaan tyytyy lähinnä kehystämään niitä vaatimattomalla tulkinnallaan. Ainoastaan muutamissa harvoissa kohtauksissa, joissa musiikkiraidan tilalle astuu luonnon omat äänet, elokuva viimein pääsee oikeuksiinsa voimallisena audiovisuaalisena kokemuksena.

Röhrin aiemmista tuotannoista välittyvä rakkaus ja syvä yhteys suomalaisen luonnon sielunmaisemaan loistavat poissaolollaan. Luontosinfonia on vaimea kierrätysprojekti, jonka olemassaoloa yritetään oikeuttaa ammattiorkesterin, 40-hengen kuoron ja nimekkään solistin turvin. Massiivisuutta riittää, mutta sitä voimakkaammin kumisee myös teoksen täydellinen onttous. Röhrin dokumenttituotantojen pirrassa Luontosinfonian kaltainen viritelmä tuntuu hämmentävältä väliaskelmalta.