Lunnisaaren tarinoita – uudet ystävät valkokangas

Irlantilaista Puffin Rockia eli Lunnisaaren tarinoita -animaatiosarjaa (2015) tehtiin kaksi kautta. Pienille katsojille suunnattu sarja on ollut kansainvälisesti suosittu, mutta tällä hetkellä sitä ei ole nähtävillä ainakaan suomalaisissa suoratoistoissa. Tilanne voi suoratoistojen ohjelmistojen kohdalla tietysti muuttua hyvinkin nopeasti.

Nyt Lunnisaaren linnut nähdään valkokankaalla kokopitkässä seikkailussa. Sarjan matka täyspitkäksi teatterielokuvaksi kesti aikansa, joten alkuperäiset katsojat ovat kasvaneet jo teineiksi, mutta Lunnisaaren tarinoita – uudet ystävät -elokuvalla on mahdollisuus houkutella uusia faneja.

Lastenelokuvien joukossa on paljon rymistelyä ja rämistelyä sekä pienemmille katsojille täysin epäsopivaa koheltamista, joten on ansiokasta, että valkokankaille tuodaan teoksia, jotka aidosti sopivat koko perheelle. Ainoa kriteeri katsomiselle on keskittymiskyvyn riittävyys, sillä 80 minuutin mittainen elokuva vaatii lapselta enemmän huomiota kuin lyhyemmät piirrossarjat. Lunnisaaren tarinoissa ei ole väkivaltaa eikä liian pelottavia kohtauksia. Ajoittain kuultava leppoisa kertojaääni johdattaa tarinaa eteenpäin silloin kun on ristiriitatilanteita.

Tarinan yksi päähenkilö on alkuperäisen piirrossarjan päähahmo, pikku lunni Oona, mutta elokuvaa varten henkilögalleriaa oli laajennettu. Lunnisaarelle laskeutuu myrskyn tuomana uusia lunneja ilman kotia. Tulokkaiden joukossa on lunninpoikasia, joista varsinkin tunnollinen Isabella nousee elokuvan varsinaiseksi päähenkilöksi ollen harvoja hahmoja, jotka kehittyvät ja kasvavat elokuvan aikana. Isabellan ja sitä myötä elokuvan teemana on virheistään oppiminen ja ajattelemattomuudesta johtuneiden väärien tekojen katuminen.

Mukana olleen nuoremman kriitikon mielestä elokuva sopisi parhaiten vähän pienemmille, eli tässä tapauksessa 2–3-vuotiaille, mutta myös neljän vuoden kypsään ikään ennättänyt kokenut kollega piti elokuvasta ja sen moninaisista eloisista hahmoista. Eniten nauratti ruoalle perso, vikkelä päästäinen Mosse, jonka syömistouhuja ystävä päivittelivät usein toistuvalla huudahduksella: ”Voi Mosse!”

Toistoa käytetään sopivan säännöllisesti, monella Lunnisaaren eläimellä on oma maneerinsa tai fraasinsa. Erityisesti arka saukko Mauri hokee omaa kaivamismantraansa tiheään. Toinen Lunnisaaren tarinoiden tehokeino on lauluun puhkeaminen, jota tapahtuu muutaman kerran. Ajoittaiset laulunpätkät eivät katkaise teoksen rytmitystä, mutta elokuvaa olisi voitu näistä kohdista hieman trimmata.

Animointityyli on selkeän yksinkertaista ja silmää miellyttävää. Hahmot ovat simppeleitä ja pelkistettyjä, esimerkiksi hellyttävä linnunpoikanen Baba on käytännössä kaksi isoa silmää harmaassa höyhenpallossa. Muutamassa takaumajaksossa tyyli on erilainen, ja niissä on eri ohjaaja kuin päätarinassa. Kahden ohjaajan yhteistyö tuo lisää eloisuutta sinänsä hyvin simppeliin tarinaan.

Aikuiskatsojille teoksen anti on rajoitettua, ja vaatii eläytymistä lasten näkökulmaan ja perusopetuksiin siitä, miten yhteistyöllä ja ystävyydellä voi saada paljon aikaan. Ei ollenkaan hullumpi opetus nykypäivän kaaoksen, sotien ja polarisaation keskellä.