Luciferin viimeinen elämä valkokangas

Rax Rinnekankaasta on viime vuosina tullut yksi suomalaisen elokuvan tuotteliaimmista tekijöistä. Matka Edeniin (2011) ja Veden peili (2012) saavat Luciferin viimeisellä elämällä jatkajan teemoilleen. Rinnekangas on saanut tehdä matkaansa suomalaisen taide-elokuvan kentällä pitkälti yksin viime vuodet, joten onkin jännittävää, että Pirjo Honkasalon paluu fiktion pariin Betoniyöllä sattui juuri edeltävälle viikolle.

Kun maailmasta on kehittynyt väkivallan ja ahneuden kehto, ei Luciferilla (Timo Torikka) ole enää tarvetta tasapainottaa hyvän ja pahan vaakoja. Hän päättääkin laskeutua ihmisten pariin ja oppia rakastamaan. Oppaaksi matkalleen hän valitsee työssään umpikujaan joutuneen teatteriohjaaja Mishan (Pekka Milonoff). Rainer Maria Rilkeä käsittelevä näytelmä ei ota valmistuakseen ja Mishan lähtee etsimään inspiraatiota ulkomailta ystävänsä Pashan haamun (Hannu-Pekka Björkman) sekä Luciferin johdattamana.

Matka Edeniin ja Veden peili olivat toisistaan hyvin eriäviä elokuvia, vaikka kiertelivätkin samoja uskonnon ja syyllisyyden aiheita. Nyt Rinnekankaan kolmannessa pitkässä fiktiossa ainainen vastauksien etsiminen ulkomailta ei tunnu enää löytäneen uutta uomaa. Sen teologinen sävy on voimakkaampi ja ehdottomampi kuin aiemmissa elokuvissa, joissa uskonnolliset teemat olivat pitkälti pinnan alla. Nyt Luciferin viimeinen elämä luo kertojaäänen kautta hyvin yksitotista tarinaa. Jopa harvat dialogiset kohdat tuntuvat yksipuolisilta. Veden peilin vahvuuksia oli sen tapa tuoda kaksi erilaista ääntä rinnakkain ja löytää niiden välille yhteys. Uusimmassa elokuvassa tätä moniäänisyyttä ei enää ole.

Siinä missä Rinnekankaan tarinallinen kehitys on jämähtänyt vanhoihin kaavoihin, on visuaalinen maailma muuttunut mietitymmäksi. Matka Edeniin kohdalla elokuvallisten efektien käyttö tuntui irralliselta, nyt niille on löytynyt selkeä kerronnallinen käyttötapa. Värillisen ja mustavalkoisen kuvan tarinat jakautuvat konkreettiseen ja henkiseen ulottuvuuteen samalla tavoin kuin aikoinaan Wim Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla (1987). Samanlaiseen elokuvalliseen ilmaisuun ei Luciferin viimeinen elämä missään tapauksessa pääse, vaikka se muutamia kauniita kuvallisia jaksoja sisältääkin.

Kun viime viikolla ensi-iltansa saanut Betoniyö ja sen huimaavan kaunis kuvaus asetetaan Luciferin viimeisen elämän rinnalle, nousee Rinnekankaan televisuaalinen estetiikka viimeistään esiin. Betoniyön sensorinen estetiikka ei ole vain kaunista katseltavaa, vaan se todella vetoaa katsojansa aisteihin. Luciferin viimeinen elämä on liian mietitty ja kliininen, jotta siitä saisi otetta. Kameratyön liikkumattomuus luo kankean ilmapiirin, joka edelleen korostaa tarinan taipumattomuutta.

Luciferin viimeinen elämä on hieman kaupallisempi kuin edeltäjänsä. Tunnetuilla suomalaisnäyttelijöillä varustettu elokuva on myös juonellisempi, vaikka elokuva kovasti siitä pyrkiikin irtisanoutumaan. Uudet kiinnostavammat kysymykset hukkuvat teemojen paljouteen ja elokuva olisi vaatinut tiivistämistä niiden esiin nostamiseksi. Kunnianhimo ja lopputulos eivät kuitenkaan tällä kertaa kohtaa toisiaan.