Rakkautta vain valkokangas

Kuin synkronoidusti alkaa kriikuvan väristen joulumainosten tulvinta postilaatikkoon samaan aikaan kun valkokankaille tuupataan joulumarkkinoille räätälöityjä viihde-elokuvia. Nykyisellä markkinakoneiston volyymillä kaupallisen joulun tulo tuskin jäänee epäselväksi edes sähköttömässä korpimökissä asustavalle kuurosokeamykälle mummollekaan. Mr. Beania ja brittiläisiä menestyskomedioita (Neljät häät & yhdet hautajaiset, Notting Hill, Bridget Jones) käsikirjoittanut Richard Curtis on ensimmäistä kertaa asettunut oman tarinansa ohjaajaksi. Lopputulos ei ehkä ole kelvoton, mutta kokenut ammattiohjaaja olisi osannut karsia turhat pois. Ohjaajana noviisi Curtis on ollut ilmeisen ihastunut kuvaamiinsa otoksiin ja antanut näin elokuvansa paisua uuvuttaviin mittoihin ja hömelöihin ylilyönteihin, jotka tylsyttävät käsikirjoituksen parhaita teriä.

Rakkautta vain on episodityylinen elokuva, joka koostuu useammasta toisiinsa limittyvästä rakkautta peräänkuuluttavasta tarinasta. Hollywoodin viihdetuotantoon verrattuna brittivetoiset elokuvat tunnistaa aavistuksen särmikkäämmästä käsikirjoituksesta, osaavista näyttelijöistä ja huumorista. Loppusilaus on usein myös sujuvuudeltaan tyylikkäämpi. Tavanomaisena viihteenä Rakkautta vain peseekin perihollywoodilaiset vertaisensa.

Jos tämä pinnallisen laadun kriteeri on vain elokuvan ainut avu, ei hyvin mene. Puistattavinta on se ideologinen hämäräperäisyys, joka tämänkin elokuvan taustalta melko kivuttomasti on luettavissa. Vaikka rakkauden ylivertaista ja universaalia voimaa ja onnea toitotetaankin päälleliimatussa monologissa, niin tosiasiallisesti rakkaus ja tunteet kytketään materiaalisiin asioihin ja valjastetaan kaupallisen kulutuksen propagandaksi, mikä ennen joulua on tietysti kaikkein tärkeintä - rakkaus ja välittäminenhän mitataan lahjoilla. Oudoksuttavaa on myös se, miten lihavuudesta yhä tehdään vitsiä. Vaikka vitsit olisivat kuinka hyväntahtoisiksi alleviivattuja tahansa, ne aina vain vahvistavat julkisuuden luomia kollektiivisia mielikuvia, jotka synnyttävät läntisessä kulttuurissa sairaalloista hoikkuuden ihannointia.

Tasokkaat näyttelijät ja Yhdysvaltojen presidentin irvaaminen nostavat elokuvan ilmettä. Tosin Britannian pääministeriltä toivoisi todellisuudessa edes samanlaista särmikkyyttä, jota hänen Hugh Grantin esittämässä elokuvahahmossaan sentään on. Pisteet kotiin vie Bill Nighyn esittämä veteraanirokkari Billy Mack, jonka uudelleen sovitettu joulun ykköshitti esittäjänsä kommentein tiivistää edes jotain todellista ironiaa tästä hullusta ajasta. Hempeitä ja tunnettuja pop-sävelmiä hyödynnettiin elokuvassa myös mielekkäällä, kohtausten rajat ylittävällä tavalla. Elokuvissa musiikkia soisi käytettävän kerronnan eteenpäinviemisessä enemmänkin.