Lost in Translation valkokangas

Sofia Coppolan uran toinen, Oscar-ehdokkaaksikin (parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen ja miespääosan osalta) päätynyt elokuva, Lost in Translation, kertoo ikääntyneen amerikkalaisen näyttelijän, Bob Harrisin (Bill Murray) ja parikymppisen amerikkalaisen Charlotten (Scarlett Johansson) ystävyyssuhteen kehittymisestä Japanissa. Elokuvan juoni todellakin on kuitattavissa tällä yhdellä virkkeellä. Mutta samoin kuin Coppolan edellinenkin elokuva, The Virgin Suicides, tämä elokuva nojaa ennen muuta tuokiokuvien ja tunnelmien välittämiseen, ei varsinaiseen tarinan kehittelemiseen. Lost in Translation ristisiirtää rauhalliseen tahtiin katsojan eteen kuin huurretun lasin läpi napsittuja snapshotteja tokiolaisesta värien, mainosten, ihmisten, kulkuvälineiden ja kirjainmerkkien kakofoniasta.

Bob Harris on saapunut Tokioon kuvaamaan viskimainosta, Charlotte on seurannut matkalle valokuvaaja-miestään Johnia (Giovanni Ribisi). He tapaavat Tokyo Hyatt -hotellissa, jonka rooli on toimia elokuvassa pehmustettuna keitaana, ulkomaailman hälyn vaimentimena ja täten keskeisenä tilallisena elementtinä. Kymmenien kerrosten korkeudelta hotellin ikkunoista avautuu huikaiseva, ahdistava metropolimaisema, jota vasten "kun mikään ei tunnu miltään" -fiiliksiä on kätevä peilata. Elokuva nimittäin kertoo kahdesta unettomasta, jetlagin kourissa kamppailevasta ja elämässään eksyneestä sielusta, jotka hetkeksi löytävät tien ulos turtumuksesta toistensa seurassa.

Bob ja Charlotte ovat yhdessä mielessä kaksi ääripäätä: toinen takertuu väljähtyneen uransa viime rippeisiin riipien (rahallisesti) siitä irti kaiken minkä voi - toinen taas pohdiskelee, mitä sitä isona oikein tekisi. Kummankaan avioliitto ei ole osoittautunut autuuden takeeksi. Koko irrallisuuden ja ulkokohtaisuuden tematiikkaa vielä vahvistaa se, että elokuvassa ollaan ulkomailla, Japanissa; vieraan kielen, outojen tapojen, käsittämättömiltä vaikuttavien tv-ohjelmien ja pastisseiksi kurtistuneiden länsimaisen kulttuurin viitteiden maassa. Lisäksi erityisesti kieleen ja viestintään liittyvät turhaumat vaikuttavat pohdituttaneen käsikirjoittaja-ohjaaja Coppolaa.

Vertauskuvaksi koko elokuvasta käy kohtaus, jossa Charlotte harhailee amerikkalaisen, nuoren action-elokuvan tähden (Anna Faris) lehdistötilaisuuteen (ja kuulee tämän hehkuttavan siellä kung-fu-osaamistaan japanilaisen yleisön edessä!). Sieltä hän päätyy viereiseen saliin, jossa on käynnissä ikebana-seremonia. Ystävällisesti hymyillen Charlotte ohjataan tökkäisemään kukka asetelmaan. Meditatiivisen mielenrauhan kokemuksen sijasta länsimainen tyttö vaikuttaa kuitenkin vain entistä hämmentyneemmältä ja eksyneemmältä. Vierauden ja osattomuuden tunne on vastaansanomaton. Elokuvan nimi voisikin Lost in Translationin sijasta olla yhtä hyvin Lost in Transition - hukassa asioiden välissä, ei-kenenkään-maalla.

Lost in Translation kuvaa Japania täysillä ja intohimoisesti - se on elokuva Japanista ja Japanissa - mutta silti se on täysiverisen amerikkalaisen elokuva. Tämä johtuu esimerkiksi siitä, että kahden päähenkilön suhdetta kuvataan irrallisuuden, hetkellisyyden ja ohikiitävyyden määrittämänä olotilana, jolle Tokio ja Kioto tarjoavat omaa, kokonaan toisenlaista olemassaolon muotoaan toteuttavat kulissit. Näin ollen elokuvallinen katse Japaniin on väistämättä orientalistinen: japanilaiset henkilöhahmot jäävät ulkonaisiksi karikatyyreiksi ja karaoke-kohtaukset tuntuvat olevan mukana vain siksi, että Hollywood-tähdet voisivat esitellä omia (puuttuvia) laulutaitojaan. Japanista esitellään länsimaiselle yleisölle kliseitä, jotka olemme jo nähneet tuhanteen kertaan. Elokuvan vahvuus ja voima ovat kuitenkin siinä, että kliseiden ja kertomuksettomuuden alta elokuvasta voi kukin kaivaa omia merkityksiään ja spekuloida loputtomasti omista assosiaatioistaan.