Napapiirin rakastavaiset valkokangas

Baskimaassa syntynyt Julio Medem (mm. juuri TV:stä nähty Punainen orava) on kietonut yhteen vanhanaikaisella tavalla viehättäviä ja taianomaisia elementtejä elokuvassaan Napapiirin rakastavaiset. Se koostuu fragmenteista, jotka on jaoteltu pääosin yksinkertaisten "Otto" ja "Ana" -otsikoiden alle. Medem kertoo ja kuvaa jokaisen kohtauksen siis ikään kuin kahdesti, kahdesta eri näkökulmasta, jotka voivat - kuten todellisessakin elämässä - olla toisilleen hyvin vastakkaisia ja keskenään ristiriitaisiakin. Ratkaisu on kiehtova. Erityisen lämmittävää on havaita, että ohjaaja on selkeästi pyrkinyt tuomaan tasapuolisesti esiin sekä tytön että pojan ajatuksia ja havaintoja. Kahden rakastavaisen välinen puhe on minimaalista ja sellaisenaankin väärinkäsitysten sävyttämää. Itse elokuva muodostuu varsinaisesti vasta siis dialogista, joka rakentuu Medemin tarjoilemista aineksista katsojan päässä.

Ana (Najwa Nimri) ja Otto (Fele Martinez) tapaavat ensimmäisen kerran 8-vuotiaina metsässä ja lumoutuvat toisistaan niin, etteivät saa sanaa suustaan. Kohtaus korostaa tietenkin ensisilmäyksen maagisuutta ja kohtalonomaisuutta, mutta on samalla myös hyvin tyypillinen Medemin tavalle kuvata kahden ihmisen välistä suhdetta. Rakkaus on Medemille paitsi vahvin mahdollinen side ihmisten välillä, myös riivaava pakkomielle, josta ei pääse eroon edes niin halutessaan. Napapiirin rakastavaiset kuvaa suhdetta, johon Ana ja Otto ovat sidotut - tuomitut - loppuiäkseen. Samalla se muistuttaa katsojia, kuten pääpariakin, inhimillisten tunteiden ailahtelevuudesta kuvaamalla parin vanhempien eroamisia ja uusia suhteita.

Napapiirin rakastavaisissa sattumat, elämän ainutkertaiset tapaukset ja traagiset sattumukset on kuvattu ennakoiden, kertojanääntä hyväksikäyttäen ja usein ainakin kahdesta eri näkökulmasta. Samojen kohtauksien tuominen kerrontaan yhä uudelleen ja uudelleen voisi vaikuttaa elokuvaopiskelijan harjoitustyöltä, paitsi kun se on toteutettu näin tyylikkäästi. Kerronta, samoin kuin kuvaus, ei tässä elokuvassa ole koskaan lineaarisesti etenevää, yksioikoista tai näkymätöntä, vaan eri tasot - objektiivinen, kulloinenkin subjektiivinen ja metataso - liikkuvat kukin omilla ja silti toisiinsa kytkeytyvillä radoillaan. Näin elokuvasta tulee kuin kudos, jossa eriväriset ja paksuiset langat katoavat välillä näkyvistä pompahtaen taas muualla esiin entistä vahvempina.

Oman kutkuttavan lisänsä elokuvaan tuo tietysti se, että se kuvaa myös Suomea. Pidän kyllä saavutuksena sitä, että suomalaisiin ja Suomeen (noh, Napapiiriin ja Rovaniemeen) liitettyä eksotiikkaa voi tämän elokuvan kuvamaalailun kautta suomalainenkin jotenkin ymmärtää. Toisaalta pelkkiin turkiksiin pukeutuvan miehen suomentönkkö englanti ja väkisin väännetty keskustelu Anan kanssa tuovat elokuvaan lähinnä (tahatonta?) komiikkaa. Samoin poroon - sic! - liitetty vahva symboliikka ja suoranainen fetisismi menivät kyllä ainakin minulta ohi. Keskiyön auringon maagista vaikutusta eteläisemmän Euroopan asukkeihin voi vain arvailla; kaikki suomalaiset ovat varmasti kokeneet juhannuksen yöttömiä öitä ihan tarpeeksi tietääkseen liiankin hyvin mistä on kyse.

Napapiirin rakastavaisten lomittaisten ja limittäisten osien toimivuus on paljolti myös katsojan asenteesta kiinni. Elokuvassa ei selitellä, vaan katsojan on itse päätettävä, mitä hän siinä näkee. Hyvä esimerkki onnistuneesta monitasoisesta kohtauksesta on elokuvan useaan kertaan pohjustettu loppu, jota kukin voi tulkita oman optimisminsa tai pessimisminsä mukaisesti. Elokuvan jälkeen katsojaa jää vaivaamaan kaiken arvoituksellisuus, vaikka toisaalta olo on kuin palaset loksahtaisivat kohdalleen. Jälkivaikutelma tästä elokuvasta on samaan aikaan koskettava, mutta etäinen. Napapiirin rakastavaiset on yhtä aikaa yksinkertaisen sympaattinen ja kiehtovan monitasoinen elokuva.