Kansan laulu
Vuodesta 1985 Lontoon West Endissä esitetty Les Misérables on pisimpään yhteen menoon pyörinyt musikaali, jolla on oma vankka ihailijakuntansa. Sen tuominen valkokankaalle ei ole kuitenkaan ollut täysin itsestään selvää. Hurmoshenkisten joukkokohtauksien voima piilee välittömässä kontaktissa yleisöön, eikä musikaali ole täynnä toinen toistaan tunnetumpia kappaleita. Ei ole huono asia, että esitys ei muistuta hittikimaraa, mutta se on varmasti vaikeuttanut elokuvan myymistä studioille. Pitkälti resitatiivissa laulettu musikaali on kuuluisa kokemuksellisuudestaan ja oopperamaisuudestaan, minkä takia kokonaisuutta on vaikea pilkkoa paloihin Hollywoodin toivomalla tavalla.
Kun kyse on rakastetusta musikaalista, sen voi olla vaikeaa ottaa etäisyyttä lavaesitykseen ja lopputulos voi helposti jäädä latteaksi. Ohjaaja Tom Hooper on kuitenkin lähtenyt kääntämään lavaesitystä elokuvan kielelle. Elävän teatteriesityksen välittömyyden vastapainoksi hän on etsinyt vaikuttavuutta teknisten keinojen avulla. Yksityiskohtien ja tunteiden esittäminen lähikuvissa tuo kameran lähelle. Joukkokohtauksissa taas ihmismassojen volyymi on nostettu laajakuvien ansiosta eri tasolle kuin yhdessäkään teatterissa pystyttäisiin konkreettisesti tekemään.
Ranskan vuoden 1830 heinäkuun vallankumouksen aattoon sijoittuva tarina kuvaa köyhälistön vaikeaa tilannetta erilaisten ihmiskohtaloiden kautta. Jean Valjean (Hugh Jackman) on ehdonalaisen vankeustuomionsa ehtoja rikkonut mies, joka pakenee lakia kuuliaisesti noudattavaa poliisia, Javertia (Russell Crowe). Mukanaan hänellä on orpotyttö Cosette (Amanda Seyfried), jonka yksinhuoltajaäidin (Anne Hathaway) kohtalosta Valjean tuntee syyllisyyttä ja on siksi ottanut tytön suojeltavakseen. Vallankumoukseen iskiessä Cosette rakastuu vallankumoukselliseen Mariukseen (Eddie Redmayne), mikä asettaa heidät keskelle yksityisten ja yhteiskunnallisten tunteiden kuohuja.
Victor Hugon Kurjat on musikaalin materiaalina käytössä laajasti. Rinnakkain kulkevat juonikuviot toistavat kamppailua yksityisen ja yhteisöllisen onnen välillä useiden henkilöhahmojen kautta. Oikeus ja moraali yksilön, yhteiskunnan ja lain välillä toimii punaisena lankana läpi musikaalin. Naisten ja lasten asema on myös korostuneesti läsnä. Les Misérablesin erottaakin muista Kurjat-filmatisoinneista näiden muiden painotus Valjeanin ja Cosetten suhteelle, kuten esimerkiksi vuoden 1998 Kurjissa tehdään. Mutta koska kyse on yhteiskunnallisesta tarinasta, jossa yksilön oman onnen edelle asetetaan joukkojen etu, ei Les Misérablesin laaja henkilökavalkadi häiritse. Kansa nousee kollektiiviseksi henkilöhahmoksi, jonka sankaritarinaa musikaali kertoo.
Les Misérablesin esitysten kohdalla on otettu iso riski, sillä laulukohtaukset ovat äänitetty suoraan roolisuorituksia tehdessä. Se, että näyttelijät eivät esiinny taustanauhan kanssa, on vaatinut äänisuunnittelijoilta ja miksaajilta erityistä ammattitaitoa, mutta myös vapauttanut näyttelijät spontaanimpiin suorituksiin. Erityisesti tämä näkyy Fantinea esittävän Anne Hathawayn kohdalla, jonka tulkinta I Dreamed a Dreamista poikkeaa merkittävästi aikaisemmista tulkinnoista. Fraseerauksen ja äänenkäytön kanssa tehdyt muutokset ovat osittain teknisten mahdollisuuksien tuomia, mutta myös kappaleen siirtäminen musikaalissa myöhäisempään ajankohtaan kuin teatteriversiossa, on tuonut sanomaan uuden draamankäänteen. Erityisen koskettava on myös Samantha Barksin Éponine, joka saa laulettavakseen musikaalin toiseksi tunnetuimman kappaleen On My Ownin. Lauluvoimaa ja äänialaa löytyy myös muilta näyttelijöiltä, jotka kaikki suoriutuvat musiikillisesti vaativista osistaan.
Les Misérables on elokuvana onnistunut. Se on ottanut tarpeeksi riskejä, mutta ei varmasti ole karkottanut musikaalin fanaattisimpia ihailijoitakaan. Aiheeltaan vakava musikaali ei ehkä oopperamaisen rakenteensa takia kaikille sovi, mutta makukysymykset koskevat kuitenkin pitkälti itse musikaalia, eivätkä suoraan elokuvaa. Tom Hooperin elokuva kunnioittaa alkuperäistä musikaalia, mutta tekee sen omilla ehdoillaan.
Toimituskunnan keskiarvo: 3,4 / 7 henkilöä
Seuraava:
8-pallo
8-pallo on Louhimiehen tähänastisen uran paras elokuva ja yksi vaikuttavimmista suomalaisista rikollisen maailman kuvauksista.
Edellinen: Searching for Sugar Man
Ruotsalaisen Malik Bendjelloulin esikoisohjaus on kunnianosoitus mysteeriksi jääneelle artistille, jonka urasta ja elämästä ei tiedetty juuri mitään.