Lemmikkien salainen elämä valkokangas

Lemmikkien salainen elämä on niitä elokuvia, joiden kaikki parhaat kohdat ovat trailerissa. Trailerin perusteella kyse on hulvattomasta animaatiosta, joka kertoo mitä lemmikit puuhaavat silloin, kun niiden omistajat eivät ole kotona. Useimmat lemmikkien omistajat tietänevät, mitä kaikkea yllättävää elukat saavat omin nokkineen aikaiseksi ja miten niiden tavoissa on inhimillistetystä näkökulmasta katsottuna hyvinkin koomisia piirteitä.

Ensimmäisen vartin jälkeen tämä kaikki on kuitenkin mennyttä ja elokuva porhaltaa tusinakohellusten tielle, mikä on todella sääli, sillä lähtöideassa olisi ollut paljon ammennettavaa. Mutta ei. Laiskat käsikirjoitukset ovat tämän kesän animaatioiden yhteinen nimittäjä.

Max on emäntänsä kaiken keskipisteenä elävä pikkukoira, jonka tärkein tehtävä on odottaa ovella emännän kotiinpaluuta. Eräänä päivänä odotus saa odottamattoman palkinnon, kun emäntä tuo mukanaan toisen koiran, ison rohmelon Duken, jonka kanssa yhteiselo ei Maxin mielestä suju. Koirat yrittävät järjestää toisensa pois pelistä, mutta päätyvätkin kommellusten kautta hylättyjen lemmikkien maanalaiseen maailmaan, jossa tahtipuikkoa heiluttaa verenhimoinen psykopaatti-kani. Toisaalla Maxin ystävät ryhtyvät etsimän kadonnutta kaveriaan.

Valtaosa elokuvasta on meluisaa kohkaamista ympäri New Yorkia. Menossa ei ole mitään ideaa toisin kuin vaikkapa Zootropolisissa, jossa ratkottiin mysteeriä. Olemattoman juonen ja tarinan likilaskuisuuden laittoi merkille myös kohderyhmäikäinen katsoja, joka jälkikäteen ihmetteli, miksi koko elokuva yritti olla jatkuvaa hassuttelua.

Sitä elokuvassa todellakin yritettiin, hassutella, vaikka sen varaan on vaikea rakentaa pitkää animaatiota. Kätyreissä slapstickmäinen meno toimi, ja toisaalta elokuvassa oli eteenpäin menevä tarina ja päähahmot ovat lapsenkin ymmärryksellä todellisuudesta irrallisia mielikuvitushahmoja. Eläinhahmot ovat kuitenkin aina todellisuussidonnaisia, varsinkin kun ne kontekstoidaan reaalimaailmaan. Lemmikkien salaisessa elämässä eläimet laitetaan olemaan hassuja sangen kyseenalaisin tavoin, sillä pitäisin halvaantunutta bassettia tai Pixarin lyhytanimaatiosta lainatun taikurin kanin kostonhimoista väkivallan ihannointia lastenelokuviin jokseenkin sopimattomana komiikan lähteenä.

Ihmisten hylkäämistä lemmikeistä olisi toki voinut rakentaa tarpeellistakin kritiikkiä siitä välinpitämättömyydestä, jolla ihmiset eläimiä kohtelevat, mutta tällaiseen sisällön rakenteluun elokuvassa ei vaivauduta. Hylätyistä lemmikeistä tehdään vain yksiulotteisesti vihaisia otuksia, joiden ratkaisumalli kaikkeen on väkivalta, huumorilla höystettynä. Eikä nyt ole kyse takavuosien löylynlyömästä Kelju K. Kojootti -menosta vaan siitä, miten väkivalta ja toisten vahingoittaminen kuvataan normaalina toimintamallina ilman minkäänmoista moraalista opetusta.

Hahmot eivät myöskään kasva tarinan myötä. Toki Maxista ja Dukesta tulee yhteisten kommellusten myötä kaveruksia buddyelokuvien kangistuneiden kaavojen mukaan, mutta kaveruus on enemmän käytännön kuin henkisen kasvun myötä syntynyttä.

Elokuvan antamassa lemmikkikuvassa olisi ollut toivomisen varaa. Elukoilla ei lopulta ole muuta tehtävää kuin näyttää söpöiltä ja toimia ihmisten pehmoleluina, jotka kiltisti viettävät suurimman osan elämästään neljän seinän sisällä itselleen luonnottomissa olosuhteissa. Kymmenien koirien kanssa elettyjen vuosien kokemuksella voin sanoa, ettei hellyyden ja huomion kohteena olemisessa ole sinällään mitään väärää, mutta jos se on ainoa eläimelle annettu arvo, ollaan arveluttavilla vesillä. Tällaisen problematiikan käsittely ei toki ole lastenelokuvan tehtävä, mutta toisenlaisenkin arvoasetelman lemmikeille olisi voinut antaa, varsinkin lastenelokuvassa.