Amélie valkokangas

Miehet pehmenevät vanhetessaan. Niin on käynyt myös 47-vuotiaalle ranskalaisohjaajalle Jean-Pierre Jeunet’lle. Hän on herkistyttyään halunnut tehdä valoisan ja romanttisen elokuvan, joka saa ihmiset onnellisiksi. Amélie on ensimmäinen elokuva, jonka Jeunet on kuvauttanut ulkona studiosta. Ulkokuvauksen tuomat ennakoimattomat häiriöt ja viivytykset ärsyttivät ohjaajaa, mutta onneksi kaupunki saa elää, sillä se on yksi elokuvan tärkeimpiä hahmoja. Kamera kiertää Pariisin katuja ja kahviloita, metrotunneleita ja huvipuistoja. Romuluisen hempeä haitarimusiikki säestää suloisen Amelien askelia kapeilla mukulakivikaduilla.

Amelie (sydämet sulattava Audrey Tautou) on koko elämänsä ajan paennut todellisuutta unelmien maailmaan. Pariisilaistyttö asioi päivittäin vihannesmyyjän ja tämän nöyryytettäväksi alistuvan pojan kojulla, kuuntelee kerrostalonsa naapurien ja työpaikkansa kahvilanpitäjien huolia, käy tapaamassa murheellista isäänsä, mutta oma elämä uhkaa unohtua. Hän saa jopa päähänsä ryhtyä pyyteettömäksi hyväntekijäksi, aikamme marttyyriksi, joka etsii avuntarvitsijoita ja paikkaa heidän haavojaan kykynsä mukaan. Metrotunneleissa hän törmää poisheitettyjä passiautomaattikuvia keräilevän Ninoon (sympaattinen Mathieu Kassovitz), joka yksinäisyydessään on kohtalotoveri. Monen mutkan ja suunnitelman kautta pari hitaasti ja sattumanvaraisesti lähenee toisiaan, kunnes herkullinen luumukakku kruunaa tunteet.

Jo aiemmissa elokuvissaan Jeunet on osoittanut suuren rakkautensa sattumanvaraiseen yhteentörmäyksien ketjuun, jossa yksi asia johtaa toiseen, usein varsin absurdia kaavaa noudattaen. Hän rakentaa henkilöhahmonsa ilmentämään vain muutamaa ominaisuutta, mutta onnistuu kokoamaan tällaisista stereotyyppisistä hahmoista täydelleen osiinsa loksahtelevan kokonaisuuden. Ohjaaja sanoo, ettei elokuvaa olisi voinut tehdä ilman hänen vakionäyttelijäänsä, hullunkurisen ilmeikästä Dominique Pinonia, joka tekee loisto-osan paranoidisen mustasukkaisena Josephina. Rufus on huokaileva ja sisältä kivettynyt Raphaël Poulain, Amelien isä, joka vaalii puutarhatonttua hellemmin kuin tytärtään. Serge Merlin tekee kirpaisevan roolin lasinhauraana vanhana naapurina Raymond Dufayelina, joka koettaa usuttaa Amelieta kohtaamaan todellisuuden.

Jeunet on tehnyt aiemmin lukuisten lyhytelokuvien lisäksi Marc Caron kanssa visuaalisuudessaan lyömättömät mustan huumorin taidonnäytteet Delicatessen (1991) ja Kadonneiden lasten kaupunki (La cité des enfants perdus, 1995). Jälkimmäistä Jeunet itse on alkanut pitää hyvin synkkänä elokuvana. Näitä seurasi Jeunet’n ohjaama toimintapakkaus Alien, La Résurrection (1997).

Nyt palatessaan taas omalle maalleen, omintakeisen tyylittelyn ja jäljittelemättömän henkilökuvagallerian pariin Jeunet tekee parhaimman elokuvansa. Amélien valoisa, ylitsepursuavan romanttinen kuvasto ja ihmiskohtaloilla leikittely johtuu ohjaajan itsensä mukaan osaksi siitä, ettei tummien sävyjen taituri Marc Caro ole ollut tällä kertaa työryhmässä.

Amélie on kerrassaan ihana, imeläkin komediallinen rakkaustarina, jonka onnellinen loppu ei etäällä häämötä. Mutta enemmän kuin pelkästään yksinkertaisesta tarinasta, on elokuvassa kysymys jostain aivan muusta. Tässä ajassa, kun yhteiskuntamme villiksi muuttunut individualismin palvonta kääntyy itsekkyyden ja kyynisyyden, vallan ja omaisuudentavoittelun helvetiksi Amélieta voi pitää lohtuatuovana inhimillisyyden sanansaattajana. Se puolustaa viimeiseen asti uskoa elämän lämpimiin hetkiin, rakkauden ja epäitsekkään hyväntahdon välttämättömyyteen. Se saa ihmiset kenties muistelemaan sitä aikaa, kaukaista, jolloin kyynisyyden kaikenvärjäävä valo ei vielä ollut tärvellyt heidän avointa, ihmeisiin uskovaa nuorta sydäntään. Tämä elokuva, hunajaliemessä uitettu herkku vetoaa siihen kovettuneen kudoksen alla piileskelevään viattomuuden sirpaleeseen. Sokerisuus menee toisinaan ehkä yli äyräiden, mutta mitä siitä, unohtakaa kyynisyys, tämä on satua!