Pojan huone valkokangas

Nanni Morettin uusin elokuva on saanut osakseen sekä useiden elokuvakriitikoiden että elokuvafestivaalien tuomaristojen kunnioituksen. Vuoden 2001 Cannesin elokuvajuhlilla se voitti Kultaisen Palmun, mikä viimeistään nosti elokuvan lehtien etusivuille. Moretti on yksi kuuluisimmista italialaisista nykyohjaajista ja hänen tuotantonsa on ollut poikkeuksellisen monipuolista ja kantaaottavaa. Pojan huone on kuitenkin pettymys verrattaessa sitä ohjaajan aikaisempaan tuotantoon ja myös pohdittaessa elokuvan suosion suhdetta eurooppalaisen elokuvan nykytilaan.

Pojan huone on kuvaus tiiviistä perheyhteisöstä, joka joutuu kriisiin perheen Andrea pojan (Giuseppe Sanfelice) kuoltua tapaturmaisesti. Kerronta etenee lähinnä perheen isän, Giovannin (Nanni Moretti), tuntemusten kautta, mutta myös äiti Paola (Laura Morante) ja tytär Irene (Jasmine Trinca) ovat lopulta tärkeässä asemassa. Giovanni on ammatiltaan psykoanalyytikko ja hän joutuu käymään läpi surun ja syyllisyyden tunteensa suhteessa omiin potilaisiinsa. Henkilöhahmojen henkilökohtaiset surutyöt kiedotaan yhteen uudenlaisessa perhetilassa, jossa puuttuvaa elementtiä symbolisoi tyhjä pojan huone.

Elokuvan tarina ja henkilöhahmot ovat yllättävän yksinkertaisia. Perheen surutyö ja keskinäiset ongelmat eivät avaudu ennennäkemättömille tasoille. Mielenkiintoisimpia puolia elokuvassa on perheen äidin takertuminen Andrean tyttöystävään. Muutenkin äitiä esittävä Laura Morante löytää henkilöhahmostaan eniten syvyyttä. Hän näyttelee perusluonteeltaan rationalistista hahmoa erittäin tunteellisesti ja pääsee fyysisen ilmaisunsa avulla välitöntä juonen tasoa korkeammalle.

Kuten eurooppalaisessa nykyelokuvassa on usein tapana, keskiössä ovat juuri henkilöhahmojen subjektiiviset tunteet ja tuntemukset. Myös Pojan huoneessa keskitytään näihin. Katsojan täytyy lukea merkityksiä useista profiilikuvista ja katseista, joiden takaa tunteet paljastuvat. Hahmoihin pystyy samastumaan ja näyttelijät ovat ammattitaitoisia, mutta elokuvasta puuttuu särmä, joka on ennen ollut Morettille tyypillinen. Esimerkiksi elokuvassa Palombella Rossa (1989) Moretti pohjustaa henkilöiden subjektiiviset tuntemukset vasemmistolaisella ideologialla, mikä tekee elokuvasta monitasoisemman. Pojan huoneessa hyvätkin kohtaukset hyytyvät kokonaisuudessa latteiksi ja paikoin symboliikka tuntuu jopa päälleliimatulta.

Tunteiden kuvaaminen rohkeimmin elokuvallisin keinoin olisi voinut muuttaa paljon. Nyt lähikuvat ja johdonmukainen realismiin pyrkivä leikkaus määrittelevät elokuvan merkitystasot valmiiksi. Morettin valintaa kunnioittaa elokuvallista realismia on sinänsä vaikea moittia, sillä tällä tasolla elokuva toimii. Kokonaisuus on hallittu ja koherentti. Ongelma on siinä, että elokuva ei tarjoa juurikaan mitään uutta. Se tyytyy kierrättämään eurooppalaisen draamaelokuvan konventioita.

Laajemmassa mittakaavassa kyse on elokuvan nykytilasta. Cannesissa palkituista elokuvista Michael Haneken La Pianiste ja David Lynchin Mulholland Drive edustavat huomattavasti kokeellisempaa ja rohkeampaa elokuvaa, mutta traditionaalinen raati koki parhaaksi antaa pääpalkinnon "varmalle" elokuvalle. Sitähän Morettin elokuva juuri on: varma ja harmiton katsomiskokemus, koska sen teemat ja niiden käsittely tuskin herättävät vastalauseita, pelkoa tai inhotusta. Samasta syystä se saattaa kuitenkin jättää katsojan välinpitämättömään olotilaan. Ja sehän ei elokuvan aiheen huomioon ottaen ole toivottavaa.