Kurkien äiti valkokangas

Suomalainen Ellen Vuosalo on asunut Iranissa vuosikymmeniä ja saanut paikallisilta lempinimen "Kurkien äiti." Dokumenttielokuva kantaa samaa nimeä.

Vuosalo syntyi Kanadassa 1930-luvulla suomalaislähtöiseen siirtolaisperheeseen. Tie vei takaisin Pohjolaan ennen kuin veri veti Ellenin takaisin Atlantin taakse Kaliforniaan. Kaliforniassa Ellen tapasi tulevan iranilaisen miehensä, rakensi perheen ja kohtasi monta surua.

Vuosia myöhemmin Ellen elää Iranissa, jossa hän asuu suomalaisvalmisteisessa hirsimökissään edelleen, yli 90-vuotiaana. Elämäniloa tihkuva nainen on onnistunut rakentamaan Iraniin omannäköisensä elämän.

Dokumenttiohjaaja ​​Iiris Härmä on urallaan keskittynyt yhteiskunnallisten ja ajankohtaisten aiheiden käsittelyyn. Dokumenteissaan Härmällä on usein vahva eettinen ja filosofinen pohjavire, myös luontosuhde on usein tärkeässä osassa sellaisissa dokumenteissa kuin Luomakunnan vartijat (2022) ja Hyvästi Afrikka (2015). Jälkimmäisestä Härmä oli ehdolla Parhaan dokumentin Jussi -palkinnon saajaksi.

Kurkien äiti (2024) jatkaa samoilla linjoilla. Pikainen tiedonhaku netistä kertoo, että Ellen Vuosalo on vuosikymmenien ajan tehnyt työtä Iranin luonnon monimuotoisuuden puolesta ja että hänen ponnistelunsa lintujen, erityisesti lumikurkien suojelemiseksi on ollut Iranissa merkittävää. Tästä työstä olisi ollut kiinnostavaa kuulla enemmänkin.

Harmillisesti dokumentista paistaa läpi, että ohjaaja on kohteeseensa vallan ihastunut. Se ei ole väärin, eikä edes ihme, sillä Ellen Vuosalon tarina on värikäs, tunteisiin käyvä ja kohteensa, itse Ellen, valloittava ja valoisa.

Ellen on maailmaa nähnyt tutkijanainen, jonka matkalta ei puutu sen enempää suuria seikkailuja kuin syviä surujakaan. Yli 50 vuotta Iranissa, maassa, jolla on pitkä ja rikas historia, mutta joka näinä päivinä tunnetaan lähinnä tiukasta uskonnollisuudesta ja naisten ankeasta asemasta, kuulostaa varsin eksoottiselle – tarinan ainekset ovat varmasti kasassa.

Tästä seuraa, että dokumentti jää yhden ihmiselämän, vaikkakin kovin valloittavan ja tärkeän, tarkastelussa ilman laajempaa kytkentää yhteiskuntaan. Katsojalle jää epäselväksi, miten tämä sisukas suomalaisnainen onnistui luovimaan iranilaisessa kulttuurissa muutosten kourissa, rakentamaan asemansa yliopistolla niin vahvaksi, ettei sitä heiluttanut edes naiset hunnuttanut islamilainen vallankumous 1970-luvulla, tai miten aito yhteys paikallisiin – joka on dokumentin harvoissa kohtaamisia kuvaavissa hetkissä ilmeinen – rakentui.

Dokumentin nimi antaa odottaa myös jonkinlaisen yhteyden rakentamista lumikurkiin, jotka ovat monissa kulttuureissa tärkeitä symboleita. Myös tämä yhteys jää dokumentissa varsin ohuille kantimille, kuin kirjan alaviitteeksi.

Hieman yllättävää on myös ratkaisu tehdä dokumentti englanniksi, lieneekö ratkaisulla tavoiteltu kansainvälistä levitystä. Vaikka Vuosalon englannin taito onkin luonnollisesti sujuvaa Kanadassa ja Yhdysvalloissa vietettyjen vuosien seurauksena, ne pienet pätkät, joissa kieli vaihtuu suomeksi, tuntuvat ainakin kotimaisesta katsojasta paljon autenttisemmille ja koskettavammille.

Kurkien äiti olisi voinut ammentaa yhteiskunnallisesta kontekstista merkittävästi enemmänkin, ja se tuskin olisi vähentänyt Ellenin elämäntarinan merkittävyyttä, päinvastoin. Mutta samaan aikaan on myönnettävä, että kun vuosien haurastuttama Ellen huudahtaa “Mikä elämä, mikä maailma!”, harvan sydän jättää läikähtämättä.