Kupla valkokangas

Aleksi Salmenperä on elokuvantekijänä saavuttanut aseman, jossa hänen uusimmaltaan odotetaan paljon. Tällainen asema on taiteentekijälle yhtä lailla meriitti kuin taakka. Kukaan taitelija ei kerta toisensa jälkeen pysty ylittämään edeltäviä teoksiaan, ja tämä konkretisoituu Salmenperän osalta Kuplassa.

Teini-ikäisestä tytöstä ja hänen vanhempiensa parisuhdekriisistä kertova Kupla on lämminhenkisenä ja elämänmakuisena draamana hyvä elokuva. Ohjaajansa merkkiteosten, viime vuosikymmenen ehkäpä merkittävimmän suomaiselokuvan Jättiläisen (2016) ja vaikuttavan White Wall -sarjan (2020) jälkeen Kupla tuntuu arkisuudessaan paluulta Salmenperän esikoispitkän Lapsia ja aikuisia -elokuvan (2004) aikaan ja tunnelmaan. Ja hyvä niin, sillä pienellä perhedraamallakin voi olla painavaa sanottavaa.

Monipuolisena ja elokuvakerronnan suvereenisti hallitsevana ohjaajana Salmenperä luotsaa Kuplan sujuvin ja varmoin ottein ohi tavanomaisista perhedraaman karikoista ja osaa samalla pysähtyä ammentamaan kaiken tarvittavan helposti tunnistettavista arjen tilanteista. Otteet ja osaaminen ovat oikeastaan liiankin varmoja.

Salmenperän elokuville tyypillinen hallittu ja hienovarainen äkkivääryys ja riskinotto ovat Kuplassa jossain jarrupolkimen takana. Vaikka elokuvassa muutamaan otteeseen kirjaimellisesti ajetaankin ojaan, niin tarinassa ennemmin körötellään rauhallisesti keskellä tietä sen sijaan, että poljettaisiin kaasua penkkoja pöllyttäen. Kokonaisuudessa tämä näkyy siinä, että elokuva ei kykene loppua kohden lunastamaan niitä odotuksia, joita se mukaansa tempaavalla alulla herättää.

Sanottavaa ja samaistumismahdollisuuksia Kuplassa on riittämiin. Elokuva toimii niin nuoren kuin vanhemman näkökulmasta. Hahmot ovat aitoja ja motiiveiltaan uskottavia. Kohdatut ongelmat ja tilanteet ovat todellisuudesta tuttuja. Alun kohtaus, jossa valistuneet vanhemmat koettavat antaa teini-ikäiselle avointa seksivalistusta, on täyttä timanttia. Salmenperän kyky lukea ja ammentaa arkisia tilanteita osaksi kerrontaa ja tarinaa on esimerkillinen. Kuplassa teini-ikäinen perheineen on aivan eri tasolla uskottava ja kiinnostava kuin vaikkapa taannoisessa Sydänpedossa.

Näyttelijät ovat kautta linjan vakuuttavia. Pääosan nuoria esittävät Stella Leppikorpi ja Amos Brotherus ovat rooleissaan luontevia ja tuovat elokuvaan tuoretta valovoimaa. Tarinan juonellisessa ytimessä Leppikorven esittämä Eveliina yrittää pelastaa vanhempiensa suhteen kehittämällä itselleen ongelmia. Todelliset ongelmat ovat kuitenkin seurausta tilanteesta, jota Eveliina yrittää omilla teini-ikäisen keinoillaan ratkoa.

Elokuvan ehkä olennaisin huomio liittyy siihen, että ihmisiä ei voi muuttaa ulkoisella ohjauksella. Muutoksen pitää lähteä ihmisestä itsestään, hänen omasta oivalluksestaan ja tahdostaan muuttua – ja tähän muutokseen tarvitaan usein myös toisten huomioimista. Ihmisen on astuttava oman kehänsä ulkopuolelle nähdäkseen ja löytääkseen itsensä.

Temaattisesti Salmenperän ja Reeta Ruotsalaisen käsikirjoitus on oikealla ja tärkeälläkin polulla. Sanottava ei jää Kuplassa epäselväksi, mutta sanottavan olisi voinut kertoa astetta räväkämmin varman lempeän puheenparren sijaan, niin mukavaa kuin sellaista puhetta onkin kuunnella – ja elokuvan tapauksessa katsoa.