Kuningas Litmanen valkokangas

Kun Suomi itsenäistyi, oli aivan hilkulla ettemme saaneet riesaksemme kuningasta, jonka sukua saisimme vieläkin elättää. Kansan kassaa tyhjentävän monarkin sijaan saimme 1990-luvulla paljon paremman kuninkaan, Kuningas Litmasen. Hän on taidoillaan ja esimerkillään kasvattanut Suomen hyvää mainetta maailmalla jo yli kaksi vuosikymmentä, vieläpä omilla avuillaan, ilman brändityöryhmien vetoapua.

Arto Koskisen ohjaama elämäkerrallinen henkilökuva Kuningas Litmanen kertoo suomalaisen jalkapalloilun eittämättömän kuninkaan Jari Litmasen tarinan. Elokuvan tuottajana ja toisena käsikirjoittajana on häärinyt Mika Kaurismäki. Runsaan arkistomateriaalin ja haastattelujen kautta elokuva käy läpi Litin uran huippuhetket ja pahimmat aallonpohjat.

Litmanen kuuluu niin sanottuun "kultaiseen sukupolveen", joka oli nostamassa suomalaista jalkapalloa kansainväliselle tasolle. Muita kultaisen sukupolven edustajia ovat muun muassa nykyinen Suomen jalkapallomaajoukkueen päävalmentaja Mixu Paatelainen sekä Bayer 04 Leverkusenin päävalmentaja Sami Hyypiä, jotka molemmat vilahtavat elokuvassa. Olympiastadionilla syyskuussa 2012 pelattu Respect-ottelu toi kultaisen sukupolven pelaajat vielä kerran yleisön eteen kiitettäväksi ja kumarrettavaksi.

Elokuva seuraa Litmasen uraa kronologisesti Lahden Reippaan junioriajoista kansainvälisille kentille Amsterdamiin, Barcelonaan ja Liverpooliin sekä takaisin Suomeen. Elokuvan fokuksessa on koko ajan tiukasti Jari Litmanen ja hänen uransa, eli puhe on jalkapallosta, jolle kaikki muu on alisteista. Ääneen pääsevät monet entiset seurakaverit ja valmentajat, varsinkin Ajaxin ajoilta, jossa Litmanen pelasi huippuvuosinaan seitsemän kautta. Jotain suosiosta Ajaxin kannattajien parissa kertoo se, että Hollannissa on tuhansia lapsia nimetty Jariksi. Elokuvassa vieraillaankin Ajaxin kotistadionilla riemukkaassa Jari-päivän juhlassa, jossa lukuisat Jarit vanhempineen kohtaavat idolinsa.

Dokumentti onnistuu erinomaisesti valottamaan Litmasen luonnetta vaatimattomana ja nöyränä, mutta arvonsa tuntevana miehenä, joka on suurimman osan elämästään antanut kaikkensa jalkapallolle ja joka elää ja hengittää pelin sykkeen tahdissa. Litti on myös huumorintajuinen ja tuntuu olevan paljon avoimempi ja vapautuneempi haastellessaan hollantia. Tähden elkeitä ei Litti ole omaksunut koskaan, vaan hänestä välittyy kuva suomalaisena perusmiehenä, joka antaa mieluummin tekojen puhua puolestaan. Litin vahva työmoraali nousee esiin useita kertoja.

Uraansa retrospektiivisesti tarkastellessaan Litmanen toteaa hieman surumielisesti, että vuoden 1995 Mestarien liigan voitto Ajaxin paidassa oli lakipiste, vaikka nuori Jari uskoikin varmasti sen olevan ensimmäinen pitkässä sarjassa huippuhetkiä. Vaikka onnistumisia ja mestaruuksia tuli jatkossakin, oli ehdoton huippu kuitenkin jo saavutettu. Loukkaantumiset ovat olleet menestyksen hinta ja verottaneet usein peliaikaa huippujoukkueissa. Dokumentti todistaakin vanhan totuuden oikeaksi – urheilija ei tervettä päivää näe.

Katsoja saa myös kumota katkeran kalkin taas uudelleen, ja läpikäydä yhdessä Litin kanssa turhautumisen ja pettymyksen tunteet, joita Suomen tasapeli Unkarin kanssa 11.10.1997 Olympiastadionilla aiheutti. Voitolla Suomi olisi päässyt jatkokarsintaan, jossa yhden otteluparin voitolla olisi päässyt MM-kisoihin 1998. Unkarin lisäajalla tekemä käsittämätön ping-pong-maali kuitenkin romutti nuo haaveet. Jos korpesi silloin katsojia, niin Litmasen kertomana ymmärtää, että helppoa ei ollut koko sydämellään mukana olleilla pelaajillakaan. Helsingin Sanomien järjestämässä kyselyssä kyseinen tapaus valittiin juuri kaikkien aikojen katkerimmaksi suomalaiseksi urheilumuistoksi.

Vaikka dokumentti pysytteleekin tiukasti jalkapallon parissa, ovat muutamat kurkistukset yksityiselämän puolelle varsin paljastavia. Muistellessaan edesmenneitä ystäviään ja tukijoitaan Litmanen herkistyy kameran edessä tavalla, joka kielii suuresta herkkyydestä ja muista välittämisestä. Perheensä ja rakkausasiansa Jari Litmanen haluaa mitä ilmeisimminkin pitää yksityisasianaan, mikä lieneekin viisas ratkaisu. Kentällä Litti on aina tunnettu herrasmiehenä, mitä seikkaa korostaa tasan yksi uran aikana hankittu suora punainen kortti.

Elokuvassa pysytään tiukasti olennaisessa, eli Jari Litmasen peliurassa. Mitään suuren yleisön kultapojua tai lööppien leijonaa ei Litistä koskaan tule; sen verran rauhallisen ja tasapainoisen oloinen mies on, että hänen julkisuuskuvaansa voi pitää jopa tylsänä. Kuningas Litmanen onkin antoisaa ja viihdyttävää, taidolla tehtyä katsottavaa kaikille Litmasen uraa seuranneille jalkapallo-entusiasteille sekä urheilun maailmasta kiinnostuneille. Niille, joita urheilu ei kiinnosta tippaakaan tai jotka suorastaan vihaavat kaikkea urheiluun liittyvää, ei dokumentti valitettavasti pysty tarjoamaan paljoakaan.