Kulkuri ja joutsen valkokangas

Kukapa olisi uskonut, että pölhöillä Pekoilla itsensä tunnetuksi tehnyt Timo Koivusalo tekisi elokuvan, jota voisi jo tässä vaiheessa pitää vuoden kotimaisena elokuvana. Kukaan tuskin on epäillyt Koivusaloa ammattilaisena, mutta harppaus Pekoista loistavaan tarinaan kahdesta viihdyttäjälegendasta on suuri – ei uskomaton, mutta vähintäänkin yllättävä.

Timo Koivusalon ohjaama Kulkuri ja joutsen kertoo Tapio Rautavaaran ja Reino Helismaan ystävyydestä, välirikosta ja sopimisesta sekä 50-luvun kotimaisen viihteen maailmasta, joka ei ole läheskään niin kaunis ja glamourinen kuin useimmiten on luultu. Koivusalo kuljettaa koko elokuvan tarinan niin huolellisesti, että kaksituntinen elämys jää mieleen hyvin lähtemättömästi. Vaikka Koivusalo teki elokuvan kunnianosoituksena omille sankareilleen, mistään kaunistelusta ei ole kysymys. Tapsa ja Repe olivat keikkaa tekeviä reissumiehiä ja repuissa kolisi pullo jos toinenkin - muuta kuin maitoa. Kulkureiden elämästä ei Koivusalo tee kuitenkaan mitään auvoista elämäntyylin ylistystä, vaan rehellisen kuvan miehistä, jotka tekivät tärkeää viihdyttämisen työtä sodanjälkeisessä Suomessa.

Kova on kaksikko

Jos aikanaan Rautavaara ja Helismaa olivat kova kaksikko, niin sitä ovat myös heitä elokuvassa esittävät Tapio Liinoja ja Martti Suosalo. Liinoja vetää kaimansa roolin jämäkän jäyhästi tehden elokuvan Rautavaarasta uskottavan henkilön. Suosalolla lienee ollut Helismaan tulkinnassa vapaammat kädet, sillä selkeää kuvaa Helismaastahan ei ole. Ja uskomattoman olemuksen Suosalo on Repelle antanutkin. Miehen rooli elokuvassa on sykähdyttävä ja hykerryttävä. Vastaavaa roolisuoritusta ei allekirjoittanut ole kotimaisessa elokuvassa juuri ennen nähnyt, vaikka suomalaisen elokuvan hyveenä ovat lähes poikkeuksetta hyvät roolisuoritukset olleetkin.

Esa Pakarisena, Rautavaara ja Helismaa kaksikon kolmantena pyöränä, nähdään Heikki Nousiainen, jonka roolisuoritus ei kalpene pääosakaksikon rinnalla. Itse asiassa miehet täydentävät toisiaan erinomaisesti ja luovat elokuvaan tasapainoisen tunnelman, kun alun humoristinen ja rempseä sävy muuttuu hiljalleen loppua kohden yhä vakavammaksi ja melankolisemmaksi. Kulkuri ja joutsen on tunnelmaltaan ja rakenteeltaan kuin kotimainen iskelmä, kuten Koivusalo on itsekin todennut.

Hölökytän kölökytän Suomen maata

Kulkuri ja joutsen alkaa kuvalla lentävistä laulujoutsenista ja päättyy kuvaan lentävästä laulujoutsenesta. Vertaus on kaunis, sillä laulujoutsenhan on elinikäisesti uskollinen kulkuri. Vaikka toinen lähtee elämästä, niin hän ei koskaan lähde ajatuksista. Harvoin näkee elokuvaa, joka onnistuneesti kääntää humoristisen iloisen alun sujuvasti lopun haikeuteen. Koivusalo karttaa elokuvassaan teennäisyyden karikot olemalla aito ja ohittamalla turhat kikkailut. Ja uskallan jopa väittää, että Kulkuri ja joutsen on paljon aidompi kuin muut viime aikojen hyvät kotimaiset elokuvat.

Kulkuri ja joutsen täyttää tyylikkäästi hienon elokuvan raamit. Sen kertoma tarina on suomalainen, mutta ajaton ja universaali. Nautinnollisen henkilökuvan lisäksi elokuva on myös parituntinen oppitie 50-luvun Suomeen ja sen viihteen tekemisen maailmaan. Vaikka nuoremmalle sukupolvelle Rautavaara ja Helismaa eivät ehkä olekaan sankareita tai edes tunnettuja henkilöitä, niin Kulkuri ja joutsen on mitä mielenkiintoisin oppiretki menneeseen aikaan. Varmasti kiinnostavampi kuin koulun historian tunnin värikkäinkään diaesitys, sillä herrojen kulkema tie on rock.

Kulkuri ja joutsen on niin suomalainen elokuva, että sen näkemättä jättäminen on paljon suurempi loukkaus suomalaisuutta kohtaan kuin traumaattisen sotaelokuvan ohittaminen. Tällä tasolla ja tarinan kerronnan hienoudella suomalainen elokuva saavuttaa tyystin uudenlaisen arvomaailmaan tänä suurena kansainvälisyyden aikana. Rautavaaran sanoin: "Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla."