Kovia totuuksia valkokangas

Brittiohjaaja Mike Leigh (s. 1943) on tehnyt pitkän ja merkittävän uran. Leigh ohjasi elokuvia aktiivisesti varsinkin 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa, ja tältä ajalta ovat hänen muistettavimmat teoksensa, kuten Naked (1993), Salaisuuksia ja valheita (1996) ja Vuosi elämästä (2010).

Leigh’n elokuvat eivät määrity hiotun käsikirjoituksen kautta vaan tarinat, usein varsin löyhät sellaiset, rakentuvat elokuvaa tehdessä. Parhaimmillaan tämä tuottaa hyvinkin aidoilta vaikuttavia kuvauksia elämästä ja ihmisistä hieman samaan tapaan kuin maanmiehensä Ken Loachin elokuvissa. Leigh’n elokuvien yhteiskunnallinen katse ei ole ollut aivan yhtä syvälle luotaava kuin Loachilla, mutta vahvasti humaani ote on aina kannatellut hänen elokuviaan, myös silloin kun sanottava ei ole täysin löytänyt tietään kerronnan uomiin.

82-vuotiaan veteraanin tuorein elokuva Kovia totuuksia kertoo kahdesta sisaruksesta perheineen. Sisaruksia esittävät Marianne Jean-Baptiste ja Michele Austin, jotka nähtiin aikanaan yhdessä jo elokuvassa Salaisuuksia ja valheita, tuolloin ystävyksinä.

Sisaruksista vanhempi Pansy (Jean-Baptiste) on itsensä sairaaksi mieltävä, elämään kielteisesti suhtautuva ja kaikesta valittava kotirouva, joka nalkuttaa puolisonsa ja aikuisen poikansa alistuneen hiljaisiksi. Nuorempi Chantelle (Austin) pyörittää kampaamoa ja suhtautuu elämään myönteisesti. Hän jakaa naurun ja keskustelun sävyttämän kotinsa kahden aikuisen tyttärensä kanssa.

Kummoisempaa juonellista tarinaa ei ole, vaan elokuva rakentuu kahden erilaisen perheen kuvauksen varaan. Pääpaino on Pansyn perheessä, jonka alakuloon Chantellen perheen iloisuus luo vastakohdan. Kohtaukset ovat elokuvassa paikoin pitkiä. Parhaimmillaan näin tavoitetaan samaistuttava arkinen elämä erilaisine tilanteineen, mutta välillä kohtaukset vaikuttavat raskaudessaan vain merkityksettömiltä. Useamman kerran elokuvan aikana joutuu pohtimaan, mitä sanottavaa elokuvalla lopulta on.

Pansyn ja Chantellen perheet ovat kuin malliesimerkkejä siitä, mikä merkitys elämään suhtautumisella on perheen dynamiikkaan. Kielteisyys johtaa vaikenemiseen, alakuloon ja tuijotteluun, mikä konkretisoituu erityisesti Pansyn aikuisessa pojassa Moseksessa (Tuwaine Barrett). Hänellä ei tunnu olevan elämässään tarkoitusta tai suuntaa toisin kuin samanikäisillä serkuillaan, jotka elävät tahoillaan täysipainoista nuoren aikuisen elämää.

Tämä, kuten moni muukin asia, jää elokuvassa vain havainnoksi vailla kunnollista johdatusta mihinkään. Pansylla on läpi elokuvan niin hallitseva rooli, että lähes kaikki hautautuu sen alle. Pansyn oikukas, äkkipikainen ja kaikkia soimaava käytös toistetaan kerta toisensa jälkeen niin kotona, kaupoissa kuin lääkäreillä ilman, että sille annettaisiin selkeitä syitä.

Vaikka vastaavanlaisia hahmoja on melko helposti tunnistettavissa todellisuudesta, Pansylle annettu tila olisi vaatinut samaistumisen kannalta paremmin hahmotettavia taustoja kuin epämääräiseksi jäävä äitisuhde, lapsena koettu liiallinen vastuu ja aikuisiän sosiaalinen yksinäisyys. Kaikessa itsestään keskipisteen tekevä ihminen vie tunnetusti tilan muilta, mutta miksi kaikki tuntuvat sallivan sen?

Asioiden hiljainen kehityskulku voi todellisuudessa johtaa Pansyn perheen kaltaiseen umpikujaan, millä voi olla hyvinkin dramaattisia seurauksia. Siksi elokuvalta olisi odottanut edes vihiä mahdollisesta ratkaisusta, tai ainakin lujempaa otetta ravistella tilanteen lohduttomuus riittävällä voimalla katsojan tietoisuuteen, jotta kukaan ei sortuisi samoihin virheisiin.

Nimestään huolimatta Kovia totuuksia ei esitä totuuksia erityisen kovina vaan pikemminkin epämääräisyyksinä, jotka jättävät jälkeensä lähinnä mitäänsanomattoman lopputuleman: Entä sitten?