Koputus valkokangas

Jos osaa myydä (itseään) ja kirjoittaa pikkunäppäriä dekkareita, niin riittääkö se takeeksi onnistuneelle elokuvalle? Kirjailijana tunnettu Max Seeck ja kaverinsa Joonas Pajunen ovat onnistuneet vakuuttamaan ainakin Solar Filmsin mukaan ensileffaansa Koputus. Suorituksen arvoa korostaa, että tähän ei ole käytetty Elokuvasäätiön varoja. Eläköön markkinaehtoinen taiderahoitus. Kova, kova suoritus.

Kirjallinen menestys on avittanut Seeckin sopivaan positioon, jotta hänen kuvallisiinkin teoksiinsa uskalletaan satsata. Koputusta on myyty myös ulkomaille kohtalaisesti, mutta lähinnä suoratoisto- ja lineaaristen palveluiden täytemateriaaliksi. Sisun kaltaista jenkkilän teatteriturneeta ei ole näkyvissä. Sen kaltaista Seeckillä on taatusti mielessä ollut filminkin puolella. Ole tähti Suomessa ja olet nobody muualla. Lyö läpi jenkeissä ja olet globaali kotitalousnimi.

Koputuksessa kolmen sisaruksen katras palaa vielä ennen perinnön realisointia lapsuudenkotiinsa, jossa koettiin aikoinaan murheellisia tapahtumia. Isä tapettiin ja äiti katosi. Tietenkin isän murha jäi mysteeriksi, ja tietenkin se nyt selviää kuin itsestään. Jokaisella henkilöllä on potissa omat traumansa, joita metsä lääkitsee tai sitten ei.

Alkupuoli on verkkaista haahuilua, eikä katsomossa mitenkään miellä seuraavansa nykyjännäriä ja vielä vähemmän kauhugenren filkkaa. Lopussa mielikuvituksesta tempaistaan äkkinäisesti sokka irti ja risukasakummittelu valahtaa uskottavuuden pimeälle puolelle. Tämän tason satumetsähalailusta vihreätkin olisivat kateudesta vihreitä.

Ohjaajanoviisit lienevät saaneet merkittävää apua niin apulaisohjaaja Ralf Siigiltä kuin kuvaaja Matti Eerikäiseltä. Lopputulosta voidaan pitää virolais-suomalaisen työryhmän tyylinäytteenä. Kuva on seurattavaa, paikoin turhan tönkköä ja osoittelevaa, mutta kyllä visuaalinen ilme on kohdallaan. Juoni ontuu rakenteellisesti. Yllätyksiä ei ole. Joitain hähmäisen konventionaalisia käänteitä tarjoillaan, mutta niitä ei osata pohjustaa, jotta katsoja juuri säpsähtäisi tai edes havahtuisi.

Ahkera säveltäjä Tuomas Kantelinen vastaa kumman latteasta ja tylsän löysästä scoresta. Tausta-soundtrack ei onnistu luomaan tai korostamaan kuvan sävyjä ja henkilöiden tunnetiloja. Ero on huikea kotimaisen kauhugenren huippusuoritukseen, joka on Panu Aaltion säveltämä Bodom (2016).

Tiivis näyttelijätrio suorittaa roolinsa pääosin mallikkaasti, mitä nyt Inka Kallén lopussa lipsuu luonnottomuuden polulle, tahattoman koomisiin sfääreihin. Uudemman kasvon Saana Koiviston työtä on nautittavinta seurata. Intoa pinnistää piisaa kuin viikon ummetuksen jälkeen.

Jostain pitää aina aloittaa, ja Koputus ei nyt torikinkereihin anna aihetta. Toivottavasti Seeck ja Pajunen luottavat jatkossa enemmän kykyihinsä saada aikaan tiukkaa trillerikamaa ilman paranormaaleja hörhellyksiä.