Koirankynnen leikkaaja valkokangas

Taide-elokuvakulttuurille leukailevan Emmauksen tiellä -komedian jälkeen Markku Pölönen on palannut omaan lempilajityyppiinsä, menneisyyden savottojen tekomiesten pariin. Koirankynnen leikkaaja perustuu Veikko Huovisen vuonna 1980 ilmestyneeseen romaaniin, joka jo omana aikanaan edusti vanhakantaista korpikuvausta.

Kertomuksen päähenkilö on Mertsi Vepsäläinen (Peter Franzén), heimosoturina kaatuneen isän suojeluskuntahengessä kasvatettu poika, joka lähtee jatkosotaan Jumala puolellaan ja palaa sieltä pään läpi ammutun luodin "jumalan" hulluksi tekemänä. Muuttuneessa maailmassa muuttuneelle mutta ihanteellisuutensa säilyttäneelle miehelle ei tunnu olevan oikein mitään virkaa. Lyhyentähtäimen tarkoituksen elämälleen Mertsi saa kirvesmieheltä (Ahti Kuoppala), jonka apulaisena hän yrittää pärjätä. Miehen kotitilalla oleva Sakke-koira kärsii kannuskynsistä, jotka uhkaavat kasvaa lenkiksi. Koira täytyy pelastaa risukkoihin kiinni jäämiseltä. Mertsi saa kirvesmieheltä tämän vaimolle vietäväksi valtakirjan koiran kynsien leikkaamiseen.

Koirankynnen leikkaaja on surumielinen tragikomedia ajan hengen ja ihmisen sisäisen maailman yhteensopimattomuudesta. Se on vertauskuva ajan kaartumisesta suuntaan, jossa elokuvan kertoja ei tunne oloaan kotoisaksi. Kaari voi kynnen tapaan kiertyä täydeksi kehäksi. Tämä sisältää uuden mahdollisuuden mutta myös salakavalan ansan, jonka vangiksi varomaton voi jäädä. Kun Mertsi huomaa, ettei kykene enää tasavertaisena toimimaan muiden ihmisten kanssa, hän asettaa toiveensa eläimeen, jonka yksinkertaisemman sielunelämän kanssa uskoo paremmin selviytyvänsä. Vaikka Mertsin elämä onkin rankkaa, onnistuu hän säilyttämään valoisan asenteensa. Hänen suojelusenkelikseen asetettu savottamies Eetvi Manninen (Taisto Reimaluoto) edustaa ihmistyyppiä, johon tarina asettaa voimakkaat toiveensa. Kunhan tällaisia miehiä on maailmassa edes vähän, kaikki ei ole menetetty. Yleis- tai ainakin kansallisesti päteväksi tarkoitetun maailmankatsomuksensa elokuva lausuu miesten kautta, tarinan tasolla naisilla ei ole siihen osuutta.

Elokuvan ajankuvaus on Pölösen historiallisista elokuvista tuttua, tarkasti lavastettua juurevaa realismia. Peter Franzénin näyttelijäsuoritus on mieltä kiehtova, vaikka hän naamaansa repiikin moneen suuntaan enemmän kuin Huovisen tekstin perusteella voisi kuvitella. Muut näyttelijäsuoritukset ja hahmot ovat kovin vaisuja jopa Huovisen lakoniseen ilmaisuun verrattuna, tunnelma päähenkilön ympärillä on hautajaissaattomainen ja korostaa elokuvan luopumisen tuntoja.

Huovisen kirjan dramatisointina Koirankynnen leikkaaja on taidokasta työtä, oivaltavaa vaikka liian helposti ohi vierivää on ollut panna Huovisen tekstiä kuulumaan Metsäradiosta. Elokuvaan lisätty sotaan sijoittuva esinäytös on dramaturgian kannalta perusteltu, vaikka jakso poikkeaakin loppuelokuvan tyylistä ja hengestä. Elokuvan suurin heikkous on sen henkilökohtaisen näkemyksen suuri tunne, jonka olemassaolon aistii vahvana, mutta joka ei välity riittävän hyvin katsojalle asti. Tässä mielessä elokuva on sulkeutuneisuudessaan yhtä päähenkilönsä kanssa.