Klo 15:10 lähtö Yumaan valkokangas

Lännenelokuva on julistettu kuolleeksi – jo kauan sitten. Hollywoodin kultakaudella kukoistanut western koki kovan modernisaation italialaisten ja Sam Peckinpah’n kaltaisten amerikkalaistekijöiden käsissä. Moraaliltaan nuhteettomat, kirkasotsaiset sankarit eivät enää ratsastaneet auringonlaskuun. Heidät ammuttiin tantereeseen. Ja moraali, sitä eivät määrittäneet enää koti, uskonto ja isänmaa.

1960- ja 70-luvun taitteessa koettu westernien tuotannollinen ja taiteellinen joutsenlaulu siirsi liukuhihnalänkkärin lopullisesti historiaan. Kuoleman julistaminen on ollut kuitenkin ennenaikaista, ja turhaa, sillä määrä ei ole koskaan korvannut laatua lännenelokuvissakaan. Sergio Leonen tunnetuimmista italowesternien bravuureista maailmanmaineeseen noussut Clint Eastwood on ollut modernin lännenelokuvan ikoninen kasvo ja Kevin Costner on laventanut länkkärien katsojakuntaa vielä 1990-luvullakin. Open Rangen (2003) kaltaiset teokset ovat pitäneet westerniä ja sen kunniakkaita maskuliinisuuden perinteitä yllä yhä tälläkin vuosituhannella.

Lännenelokuvalle voisi ennustaa jopa jonkinmoista uutta tilausta. Tietokonepelien oheismarkkinoinniksi taantunut toimintaelokuva on hukannut tyystin miehisen elokuvan viehätyksen. Hiki ja sänki ovat saaneet väistyä puunattujen puppelipoikien tieltä ja ruudinsavu veriroiskeineen on jäänyt tasohyppelyn ja ilmapotkujen jalkoihin. Perimaskuliininen simppeli viihde on syvässä kriisissä.

On aika ratsastuttaa valkokankaalle Russel Crowe ja Christian Bale. He ovat niitä harvoja nykypäivän miestähtiä, joilla on riittävä karisma ja uskottavuus myös sänki leuassa ja kuudestilaukeava kädessä.

Klo 15:10 lähtö Yumaan on uusintafilmatisointi Delmer Davesin ohjauksesta Armoton ase (3:10 to Yuma, 1957). Kummankin elokuvan taustalta löytyy Elmore Leonardin vuonna 1953 Western-lehdessä julkaistu novelli. Siinä missä kauhuelokuvan merkkiteoksia on viime vuosina raiskattu dollarinkuvat silmissä tehdyillä uudelleenfilmatisoinneilla, on James Mangold tiennyt tarkkaan mitä tehdä ja sovittanut klassisesta länkkäritarinasta italowesterneille kumartavan pastissin. Mangoldin ohjauksista tämä onkin vinoin ja omaperäisin.

Yksinkertainen tarina kertoo miten farmari Dan Evans saattaa kuulun lainsuojattoman Ben Waden kymmentä yli kolmen lähtevään Yuman junaan. Tarinan ydin on miesten välille kehittyvä molemminpuolinen kunnioitus.

Davesin versiossa Glenn Ford teki Ben Wadena jo niin särmikkään roolin, että Russel Crowe ei hahmoon enää montaa lisäsärmää saa veisteltyä, niin suvereenisti kuin roolista muutoin suoriutuukin. Suurempi ero onkin Dan Evansin hahmossa. Mangold on selkeästi lisännyt moniulotteisuutta kovia kokeneeseen farmariin. Van Heflinin Evans oli vain yhden ilmeen ja ulottuvuuden karjankasvattaja, mutta Christian Balen käsissä Evansista rakentuu elokuvan peruskivi, moraalin lahjomaton linjanvetäjä. Nyt Evansille on annettu myös hänen tekojaan ja motiivejaan avaava tausta sekä ennen kaikkea nostettu esiin elokuvan sisäisen logiikan kannalta olennainen isä–poika-suhde.

Vaikka auringonlaskuun ratsastavan jalon lännensankarin myytti korvautuikin nelisenkymmentä vuotta sitten ristiriitaisilla ja moraaliltaan häilyvillä kostajilla ja onnenonkijoilla, ovat pyssysankarien suurteot seisoneet vankasti sankaruuden taustalla. Kunnes Eastwood Armottomassa (1992) kyseenalaisti koko sankaruuden. Tällä tiellä jatkaa myös Mangold. 15:10 lähtö Yumaan on lopetukseltaan teatraalinen, jopa absurdi ja aseista riisuva. Ja ennen kaikkea lopetus on ryhdikkäässä linjassa elokuvan teemojen kanssa. Sankaruus on vain tarinoita, joita halutaan kertoa ja kuulla. Elämä on tekoja ja valintoja, joiden sankaruus on katoavaista kuin hiekkaan valuva veri tai kaltereiden viemä vapaus.

Jos Mangold onnistuu estetiikassa ja tematiikassa, hän ontuu kerronnassa. 15:10 lähtö Yumaan on ylipitkä. Yksinkertaiseen tarinaan on kirjoitettu muutamia aivan turhia sivupolkuja, jonne suoraviivainen matkanteko eksyy liian pitkäksi aikaa. Kyseessä ovat tarpeettomat toiminnalliset sivujuonteet, jotka eivät syvennä hahmoja saati tarinan tematiikkaa.

Lännenelokuvan ystävälle ylimääräisetkään ratsastusretket eivät ole unettavia onnahduksia, vaikka klassisen Hollywood-westernin hevosenkäsittelyä ei enää ihailtavana olekaan. Bale, Crowe ja kumppanit ratsastavat toki ryhdissä ja varsinkin Crowe tuntuu itsekin karjatilallisena viihtyvän hevosen selässä hyvin. Ennen puhuttiin kuitenkin todellisesta taituruudesta, kun Hollywoodissa oli kokonaan oma stunttikuntansa, joka oli erikoistunut hevostenkäsittelyyn. Tätä taituruutta saa ihailla Davesin Yumassa. Nyt on tyydyttävä vain ratsasteluun.