Kick-Ass 2 valkokangas

Alkuperäinen Kick-Ass (2010) oli Watchmenin (2009) ohella ensimmäisiä muodostaan tinkimättömiä supersankarielokuvia, jotka pääsivät maailmanlaajuiseen teatterilevitykseen. Itsenäisesti rahoitetun väkivaltafantasian väitettiin parhaissa arvioissa jopa pelastavan koko genren.

Itsenäisen rahoituksen ansiosta väkivaltaa ei tarvinnut pehmentää ja toimintakohtaukset asetettiin ultravaihteelle. Tuolloin 14-vuotiaan Chloë Grace Moretzin esittämästä Hit-Girlistä, kiroilevasta pikkutappajasta, tuli viime vuosien kohutuin elokuvahahmo.

Kolme vuotta myöhemmin jatko-osa yrittää toistaa edeltäjänsä menestysreseptiä terästämällä soppaa tutuilla aineksilla. Lisää älyttömyyttä, ylilyöntejä ja väkivaltaa! Mikä voisi mennä pieleen?

Oikeastaan Kick-Ass 2 on kaikkea, mitä siltä odotinkin. Tästä huolimatta lopputulos tuntuu ankaralta pettymykseltä. Kick-Ass 2 on nimittäin yhtä hauska kuin ripuli-oksennuskohtauksen saanut huutosakinjohtaja kouluruokalassa. Ette usko vai? Menkää katsomaan ja näette.

On kulunut muutama vuosi edellisen elokuvan tapahtumista. Kick-Ass (Aaron Taylor-Johnson) päättää palata suojelemaan kaduntallaajia ja liittyy Eversti Stars and Stripesin (Jim Carrey) johtamaan sankarikollektiiviin. Samaan aikaan edesmenneen mafiapomon poika Chris D’Amico, toiselta nimeltään The Mother Fucker (Christopher Mintz-Plasse), päättää kostaa Kick-Assille isänsä kuoleman kokoamalla oman ryhmänsä supervihollisista.

Lajityypin kliseet ovat edelleen tiukasti tekijöiden hallussa, mutta kudit tuntuvat loppuneen ykkösosan ilotulituksen jäljiltä. Kaikki on jo nähty, eikä tarvittavaa shokkiefektiä tai uutuuden tunnetta enää ole. Mitä jää jäljelle?

Verta. Sitä nähdään rutkasti ensimmäistä osaa enemmän. Mieleeni jäi kaksi kohtausta. Ensimmäisessä Mother Russia -niminen superrikollinen silpoo kaksi poliisia viskaamalla työnnettävän ruohonleikkurin heidän autonsa tuulilasin läpi. Toisessa Hit-Girl tappaa ilkimyksen lasinsirpaleilla, luonnollisesti hidastettuna. Jälkimmäinen kohtaus näyttää vanhanaikaiselta ja tuntuu tarpeettoman ilkeältä, varsinkin kun tekijänä on toinen elokuvan ”sankareista”.

Kick-Ass 2:n suurin ongelma on nimittäin se, että sen sankarit ovat yhtä moraalittomia psykopaatteja kuin pahantekijätkin. Eversti Stars and Stripesia esittävä Jim Carrey twiittasi jo hyvissä ajoin ennen elokuvan ensi-iltaa, ettei hyväksy sen sisältämää väkivaltaa. Aikamoinen kommentti näyttelijältä, jonka roolihahmon koira on koulutettu puremaan roistoilta pallit irti. Eikö hän lukenut käsikirjoitusta?

Väkivaltaisista ylilyönneistään huolimatta Kick-Ass 2 on kuitenkin pahimmillaan yrittäessään ajatella. Yksi sankareista on kuollut ja hahmot yrittävät tosissaan pohtia väkivallan seurauksia. Tai ainakin siltä näyttää, sillä he eivät tunnu oppivan mitään, koska jo seuraavassa kohtauksessa testataan pahisten selkärankaa baseball-mailalla. Hahmot eivät tiedosta, että heidän valintansa vain pahentavat asioita. Minusta ainakin tuntuu, että kaupungin asiat olisivat paremmin, jos heitä ei olisi.

Mukaan on sotkettu myös sivujuoni, jossa Hit-Girl yrittää jättää väkivaltaisen menneisyytensä taakseen ja sopeutua lukiomaailmaan. Täytetarina kettuilevista teinitytöistä ja heidän kuningatarmehiläisistään on kuin tiivistelmä Mean Girlsistä, eikä se oikein istu yksiin pääjuonen kanssa.

Kick-Ass 2 on toivottoman pinnallinen elokuva, joka esittää väkivallan ratkaisuna väkivaltaan. Kun oma isä murhataan, ratkaisu on murhata murhaaja. Mitä väliä on läheisille tehdyillä lupauksilla, jos pitää tappaa – anteeksi – ”jakaa oikeutta”, piti sanomani.