Kaukana maailman menosta valkokangas

Tanskalainen Thomas Vinterberg kohahdutti Juhlat (1998) -elokuvallaan ja Jahti (2012) oli kylmäävä draama syyttömän miehen pedofiiliksi leimaamisesta ahdasmielisessä yhteisössä. Nyt Vinterberg on tarttunut Thomas Hardyn useasti filmatisoituun klassikkoromaaniin. Elokuvassa Kaukana maailman menosta liikutaan 1800-luvun lopun englantilaisissa maalaismaisemissa. Tuotanto on brittiläinen ja yhdysvaltalainen.

Bathsheba (Carey Mulligan) on riippumaton ja itsenäinen nainen, jota ei kiinnosta avioliitto. Ei, vaikka naapuritilan lammaspaimen Gabriel (Matthias Schoenaerts) kosii ja lemmenkipinätkin lentelevät. Villikko saa pian suuren perinnön ja lähtee pelastamaan ränsistynyttä sukutilaansa. Gabriel päätyy surkean sattumuksen kautta lammaskatraansa menettäneenä tilalle hommiin, ja kaksi muutakin miekkosta iskee silmänsä Bathshebaan, naapuritilan komea Boldwood (Michael Sheen) ja ahne ja pettynyt sotilas Francis Troy (Tom Sturridge). Mieskolmikon keskellä Bathsheba koettaa sukkuloida ja päättää, mitä elämällään tekisi. Romantiikkakin alkaa kiinnostaa.

Vinterberg kuvaa tuulista Englannin maaseutua ja epookkia kauniisti ja näyttää paljon lähikasvokuvia etenkin Bathsheban sielunmaisemassa tapahtuvasta myllerryksestä. Elokuva ei keskity ainoastaan Bathsheban näkökulmaan vaan vaihtaa sitä neljän päähenkilön välillä, toisinaan sivuuttaen vahvassa tarkennuksessaan muut lähes kokonaan. Tämä kerronnallinen piirre tuo elokuvaan poikkeuksellista, paikoin sekavaakin rytmiä ja myös laveutta, vaikkei kovin syvällisesti hahmojaan silti piirräkään.

Aikanaan poikkeuksellisen vahvan naiskuvan esittelevä tarina ei oikeastaan ole teemoissaan kovinkaan paljon vanhentunut. Bathsheban yritteliäisyyttä ainoana naisena viljamarkkinoilla ja tämän tomeraa omistajuutta ja johtajuutta toki ensin kummastellaan, ja sävy on viktoriaanisessa ajassa korostetusti kärkevämpi kuin nyt. Mutta kuinka paljon olosuhteet tai osuudet nais- ja miesjohtajuuksissa ovat muuttuneet? Lasikatto taitaa olla osittain vielä murtamatta.

Carey Mulligan on tehnyt vahvaa näyttelijäntyötä viime vuosina muun muassa Häpeässä (2011) ja Drivessa (2011). Bathtsebankin rooliin kosteasilmäinen rusoposki sopii vaivattomasti. Mulliganin luonnollinen olemus kuvastaa hyvin hahmon villiä rohkeutta ja kurinalaista tilan johtamista, toisaalta tunne-elämän myrskyisiä ristiriitoja. Emäntä on sekä tiukka että toverillinen työläisiään kohtaan, hän taistelee ja työskentelee rinta rinnan tilan puolesta heidän kanssaan.

Rakkausasioissa omistajatar on kuitenkin noviisi ja päätyy poimimaan väärän miehen rinnalleen. Mikä erhe! Vaikka Gabriel seisoo aina emäntänsä rinnalla, emännän, joka ailahtelevaisuudessaan kohtelee paimentaan välillä huonostikin, on valtasuhde näiden kahden välillä sitten ensikohtaamisen muuttunut. Bathsheba ei voi kuvitellakaan antavansa tunteilleen valtaa palkollisensa suhteen. Ylväät sotilaat, tai näiden kuoret, kiinnostavat enemmän. Gabrielin uskollisuus ja staattisena taustavoimana seisominen on muuten perinteisesti nähty varsin feminiinisinä piirteinä. On virkistävää, että elokuvassa näitä sukupuolistereotypioita ravistellaan myös miehisten roolien kohdalla.

Toisaalta Mulliganin rinnalla elokuvan kolme miestä ovat lähinnä hiljaisesti tai kyseenalaisin motiivein patsastelevia kosijoita. Schoenaertsin silmistä löytyy sympaattista romanttisen sankarin liekkiä, ja hänen ja Mulliganin jahkailussa on ihan mukavaa kemiaa. Boldwoodin jäykkää naapurimiestä esittävä Michael Sheen taas on karismaltaan kuin paperia. Toisaalta on helppo ymmärtää, miksei Bathshebakaan lämpene tälle sinänsä kunnialliselle ja kiltille miehelle.

Tom Sturridgen valinta ja hahmon määrittäminen elämänsä rakkauden menettäneeksi, miekkaansa heiluttavaksi ja öykkärimäiseksi Troyksi on kummallinen. Korostetun ilkeää ja keskenkasvuista habitusta löytyy, charmia taas ei nimeksikään, eikä edes sellaista fyysistä voimaa, jota sotilaan vetovoimaisiksi ominaisuuksiksi on tavattu laskea. Ikään kuin Vinterbergillä olisi tämän epätodennäköisen parin suhteen kohdalla loppunut itseltäänkin usko, sen verran töksähtelevää näiden kahden lopulta varsin dramaattisten käänteiden kuvaus on.

Kaukana maailman menosta on Vinterbergin kaltaiselta jopa inhorealistisen maailman kuvaajalta ja jännitteen taidokkaalta rakentajalta yllättävä ja lopulta pettymyksenkin tuottava ohjaus. Tarinan kannalta tylsin ja ennalta-arvattavin teema on, että mies haluaa lopulta omistaa ja kesyttää naisen ja että vahvakin nainen tähän välillä antautuu. Elokuva ei lopulta pureudukaan naisen asemaan viktoriaanisessa yhteiskunnassa, vaan pitäytyy etenkin loppua kohden romanttisissa painotuksissa. Kuitenkin siinä on sopivassa suhteessa raikkautta ja kynnenaluset mutaavaa tekemisen meininkiä, joka nostaa elokuvan kelvolliseksi romanttiseksi draamaksi.