Kauhea kankkunen valkokangas

Kauhea kankkunen alkaa tutun siirappisilla kuvilla pöyhkeiden porvarihäiden valmisteluista. Häähörhelön pursuessa silmille ehtii piinaavan hetken jo epäillä edessä olevan puolitoista tuntia muka-romanttista hääkomediaa, jossa kolmekymppiset naiset vatvovat loputtomanoloisesti pumpuliunelmiaan. Onneksi puhelin soi, ja morsiamen ääni värähtää. Langan toisessa päässä on sulhasen kaveri. Kuva leikkaa räjähtäneeseen kaveriporukkaan romutetun Mersun vierellä jossain autiomaatien varrella. Viesti on karu. Polttariporukalla mopo on karannut käsistä ja sulhanen on teillä tietymättömillä, ja häihin on enää muutama tunti.

Ohjaaja Todd Phillips jatkaa samalla komedian ja poliittisen epäkorrektiuden linjalla kuin Road Tripissä (2000). Vakavan aikuisen ei tietystikään pidä innostua tällaisista elokuvista, mutta jenkkikomediat ovat viime vuosina olleet niin hampaattomia, että Road Trip on hiljalleen noussut useampien katselukertojen myötä peräti mainitsemisen arvoiseksi teinipoikakomediaksi. Eli huumoria revitään matalamielisesti kaksilahkeisen elämänmenon perusasioista: seksistä, viinasta ja muuten vaan hurjista jutuista tahi hassuista sattumuksista.

Nyt Phillipsin teinipoikanelikko on varttunut miehen ikään, jonnekin kolmen ja neljänkympin välimaastoon. Polttarireissu Las Vegasiin osoittautuu odotettua hurjemmaksi ja kolme kaverusta joutuu kertailemaan muistin vieneen illan tapahtumia ja etsimään kuumeisesti porukan neljättä hemmoa, kadonnutta sulhasta. Elokuva siis kerii auki tapahtumia, jotka ovat johtaneet alun katastrofipisteeseen.

Tarinassa on monta hyvää ja sivaltavaakin oivallusta. Parhaimmillaan elokuva tavoittaa varsin aidosti liikaa voimajuomaa nauttineen miesporukan kohelluksen, jossa ei ulkopuolisen silmin ole juurikaan järkeä. Riittävässä sivumyötäisessä miehinen maailmankuva on todellisuudessakin pelottavan alkuvoimaisella tasolla porukan koulutustaustaan katsomatta. Tässä typeryyden syvimmän olemuksen luotaamisessa on tasan yhtä paljon järkeä kuin romanttiseen höttöön kuorrutettujen hääkomedioiden kotkotuksissa. Nyt häänalushumun vinkkeli on vain vaihteeksi kohdennettu toiseen kohdeyleisöön: miehiin.

Hyvä niin, sillä samalla stereotypioista ammennettuun juoneen on onnistuttu kujeilemaan pari hyvää koukkua. Kiitosta on varsinkin jenkkiperspektiivissä annettava rohkeudesta veistää huumoria tabuinakin pidetystä asioista, kuten vauvoista ja pedofiilitaipumuksista. Huumori ei ole kuitenkaan pahansuopaa vaan tervettä irrottelua kaksinaismoralismin kahleista.

Valitettavasti käsikirjoittajiltakin kynä on karannut lapasesta turhan nokkeluuden tavoittelussa ja tarinaan on kirjoitettu tarpeettomia rönsyjä, jotka vain venyttävät elokuvaa ja komediallisuuden toimivuutta. Komedia on vaikea laji, ja jos draivi hukataan ennen huipennusta, tai hukataan jopa huipennus, niin kokonaisuus kärsii väistämättä. Hotellihuoneen vessasta löytyvä tiikeri sivujuonteineen on kenties kirjoituspöydällä ollut hassunhauska idea, mutta elokuvassa se on pelkästään kerronnan sujuvaa etenemistä haittaava harha-askel.

Eikä elokuva nouse tämän horjahduksen jälkeen enää kunnolla jaloilleen. Lopussa olisi ollut hyvä sauma kunnolliseen huipennukseen, mutta siihen ei ole tekijöillä enää rohkeus tai rahkeet riittäneet. Pahoittelut mahdollisesta spoilaamisesta, mutta jos alttarille viime hetkellä hommattu sulhanen olisi polttareiden tiimellyksessä vaihtanutkin väriä, mihin juonessa pedataan lähtökohdat, olisi loppuhuipennuksena voinut olla porvariharmoniaa kunnolla järisyttäneet karkelot.

Mutta kenties kesäkomedialta ei pidä vaatia liikoja.