Karaokeparatiisi valkokangas

Karaokea ei ole ehkä keksitty Suomessa, mutta jokin siinä resonoi suomalaisen mielenmaiseman kanssa. Se antaa hiljaisille väylän kertoa tunteistaan, yksinäisille yhteisöllisyyttä ja tuo menneisyyden nykypäivään. Karaokeparatiisi sukeltaa henkilötarinoiden kautta ajatuksiin karaoken kulttuurisesta merkityksestä Suomessa. Dokumentissa pohditaan – hieman samoin kuin Miesten vuorossa (2010) saunojen kohdalla – mikä karaokessa viehättää hiljaista kansaa ja saa heidät avautumaan tunteistaan.

Karaokeparatiisi seuraa neljän eri karaokeharrastajan matkaa. Kari, Toni, Elina ja Laura ovat kaikki erilaisissa elämäntilanteissa, mutta heille karaoke on väylä itseilmaisuun. Sillä laulaako suurille joukoille tai vaikkapa vain itsekseen, ei aina ole niin suurta merkitystä, mutta kaikille heille laulaminen on silti antanut yhteisön, joka kanssa voi jakaa rakkauden karaokeen. Nelikon lisäksi elokuva seuraa pitkän uran karaoke-emäntänä tehnyttä Eviä, joka kiertää karaokelaitteidensa kanssa baareja ja vanhainkoteja.

Karaoke kaikuu takseissa, leirintäalueilla, baareissa ja kodeissa. Sen äärellä herkistytään ja muistellaan menneitä, mutta myös juhlitaan ja ylitetään omia mukavuusalueen rajoja. Suurelle osalle dokumentin päähenkilöistä karaoke on laulunpituinen pako todellisuudesta ja sen murheista, mutta elokuva kuvaa myös yhteisöllistä iloa ja juhlaa montaasijaksoissaan.

Korona-aika on mullistanut myös karaokeharrastajien elämää. Karaoketapahtumat muuttuivat virtuaalisiksi tai turvavälein järjestetyiksi isoiksi ulkoilmatapahtumiksi. Evin vieraillessa vanhainkodissa, hän muistuttaa, miten pitkään nämäkin tapahtumat on jouduttu jättämään välistä. Yhteisten muistojen jakamisen tärkeys näkyy asukkaiden kasvoilta ja kaipuu ihmisten kanssa jaettuun kokemukseen välittyy dokumentista kiinnostavasti, vaikka sitä ei merkittävästi lähdetäkään alleviivaamaan. Vaikka elokuva nojaa ajattomiin kertomuksiin ja jopa myyttisiin kansallisiin ajatuksiin suomalaisuudesta, niin se on samalla kiinni ajassaan.

Samoin kuin Miesten vuoro tai esimerkiksi Virpi Suutarin Kansanradio – runonlaulajien maa (2021) Karaokeparatiisi kertoo suomalaisuudesta hallitun ja rajatun näkökulman kautta. Se ei unohda karaoken olevan osa isompaa kansainvälistä maailmaa, mikä tuodaan jo esiin Lauran osallistuessa kansainvälisten karaokekilpailujen suomalaisiin välieriin. Mutta jotain erityisen suomalaista on tämän harrastuksen vaalimisessa. Dokumentti jopa pohtii, että juuri karaoken kansainvälinen tunnettuus saattaa tehdä siitä maahanmuuttajille helpon ja tutun väylän lähestyä suomalaisia ja suomalaista musiikkia.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Einari Paakkanen kuljettaa hienosti dokumenttiaan kutoen yhteen päähenkilöidensä tarinat. Marita Hällforsin haikean melankolinen kuvaus ja Antti Riekon ja Paakkasen oivallinen leikkaus nostavat kuviin tunnekuohut, kansallismaisemat ja erilaiset yhteisöt ympäri Suomea. Tarinankerronta käyttää upeasti hyväkseen kuvallisia yksityiskohtia, jotka kertovat päähenkilöistään enemmän kuin sanat. Karaokeparatiisin katse on lempeä, eikä se tungettele. Se ei sorru ylitunteellisuuteen, vaan pieni etäisyys tarinoihin tuo paremmin esiin sen kuvallisen kerronnan vahvuudet.