Kalteva torni valkokangas

Onko hyvä elokuvatekijä sellainen, joka noudattaa omaa näkemystään ja pyrkii tekemään näköisiään elokuvia, vai sellainen, joka tekee parhaansa saadakseen aikaan sellaista jälkeä kuin häneltä odotetaan? Timo Koivusalo teki pitkään suuren yleisön suosikkielokuvia, mutta menetti suosiotaan uskaltautuessaan tekemään omaperäisen Kaksipäisen kotkan varjossa (2005). Niin sanottujen asiantuntijapiirien kohdalla ohjaajan nimeen ehdollistunut kuorohaukunta sen sijaan on tähän asti alati voimistunut. Miten käy nyt, kun mies on Kaltevalla tornillaan selvästi luopunut pyrkimyksestään tehdä suurimman yleisön elokuvaa?

Timo Koivusalon uusin elokuva perustuu edeltäjänsä tapaan ohjaajan alkuperäiskäsikirjoitukseen. Se kertoo Martti Suosalon esittämästä Johannes-nimisestä miehestä, jolla on jakaantunut persoonallisuus ja suuri unelma nähdä Pisan kalteva torni ennen sen kaatumista. Koivusalon hanke on faulknerilais-babitslainen yritys kuvata tapahtumasarjaa tarinahenkilön pirstaleisen tajunnan kautta. Päähenkilön päässä tapahtuu eri persoonien välillä muistikatkoksia ja hänen mielikuvansa muuttuvat muistikuviksi. Elokuvan kertoja on siten subjektiivinen ja osin myös epäluotettava.

Varsin modernistisesta lähtökohdastaan huolimatta Kalteva torni ei kuitenkaan tyylillisesti liity elokuvamodernismin perinteeseen sen enempää kuin Koivusalon aiemmatkaan elokuvat. Vaikka ohjaaja onkin siirtynyt parin edellisen elokuvansa pateettisiin paisutuksiin verrattuna varsin niukkaan tyyliin, pysyy hän kuitenkin sentimentaalisessa perusvireessään suomalaisen nykyelokuvan slaavilaisväritteisimpänä ohjaajana.

Elokuvan suurin heikkous on se, että Koivusalo ei uskalla loppuun asti noudattaa yhden henkilöhahmon näkökulmaan nojaavaa kerrontaansa. Toki tarina seuraamista helpottavat apunäkökulmat ovat peruteltuja sekä Koivusalon valitseman kerrontaperinteen että käytännöllisyyden puolesta. Kuitenkin päähenkilön taustoja selvittelevä, päälle liimatun tuntuinen kohtaus elokuvan puolivälissä tuntuu melkoiselta lässähdykseltä.

Toinen ongelma on Martti Suosalon valinta päärooliin. Toisaalta ohjaajan alter egoihin erikoistuneelle näyttelijälle tuskin olisi vaihtoehtoa. Vaikka hänen esityksensä on välistä kieltämättä hauska, nousee se liikaa ulos päähenkilöhahmon näkemystä painottavasta kerronnasta. Sen sijaan ilmiselvästä itsetuhoisuudesta kärsivän päähenkilön yleisön kuultavaksi annettu sisäinen monologi toimii yllättävän hyvin.

Suurin osa elokuvan tapahtumista sijoittuu Italiaan. Siinä, missä Uuno Turhapurolle lennähtäminen Espanjaan ei ole temppu eikä mikään, joutuu Pekko Satumaahan päästäkseen käymään läpi persoonallisuuden jakavan muodonmuutoksen. Kun Johannes lopulta pääsee Italiaan, hän ei tahdo päästä sieltä enää pois. Tilanne ja henkilö muistuttavatkin enemmän Risto Jarvan Loman (1976) Aimoa kuin Uunoa.

Elokuvassaan esiintuomissaan asenteissaan Koivusalo on tutun humaani, ymmärtämystä elokuvassa riittää niin mielenterveysongelmaisille kuin pakolaisillekin. Täydellisyys ei ole kiinnostavaa, elokuva muistuttaa. Ohjaajan päähenkilölleen antama oma toinen nimensä korostaa jälleen tuntua hänen elokuviensa varsin henkilökohtaisesta perusvireestä. Tällä kertaa tuloksena on epätasaisuudessaankin kiehtova elokuva