Kaivonkatsoja valkokangas

Russell Crowe teki vihdoin siirron, jota häneltä oli lupa odottaa, eli siirtyi kameran edestä sen taakse ohjaamaan. Pääosan esittäjä ainakin on tuttu, sillä Crowe hoitaa itse tuon vaativan leiviskän. Tuloksena on Australiassa ja Turkissa tapahtuva, vanhakantaisen seikkailuelokuvan elementtejä sisältävä draama Kaivonkatsoja. Elokuva sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin aikoihin ja kertoo miehestä, joka lähtee etsimään sodassa kadonneita kolmea poikaansa Turkin Gallipolista. Kaupungista käydyssä taistelussa britit ja Iso-Britannian liittolaiset saivat pahasti takkiinsa.

Australian ja Uuden-Seelannin joukkoja kutsuttiin ANZAC-joukoiksi, joiden menetykset Gallipolissa laskettiin kymmenissä tuhansissa. Turkkilaisia kuoli vielä enemmän. Australialaisten kokemuksia on käsitelty valkokankaalla jo aiemminkin. Ehkä ansiokkain ja tunnetuin esimerkki on Peter Weirin Gallipoli (1981), joka avitti toisen näyttelevän ja ohjaavan australialaisen, Mel Gibsonin, uraa rakettimaiseen nousuun samana vuonna ilmestyneen Asfalttisoturin lisäksi.

Samaan hengenvetoon on tietenkin todettava, etteivät Mel ja Russell ole kumpikaan syntyjään australialaisia. Jotain samankaltaista äijissä kuitenkin on huolimatta erilaisesta habituksesta ja Gibsonin viihteellisemmistä elokuvarooleista. Kenties Russell Crowe on valkokankaalla sofistikoituneempi puolisko samasta perusäijän muotista. Gibson pääsee harvemmin näyttelemään älykköä, mutta molemmat tuntuvat tekevän elokuvia joissa perheen puolustaminen on kunnia-asia. Molemmat ovat myös kuin kotonaan maanisia rooleja näytellessään.

Gallipoli armon vuonna 1919 on sodan jäljiltä siviileiltä suljettua aluetta, jossa brittien haudankaivuuryhmät erottelevat omiensa luita turkkilaisten luista ja perustavat hautausmaita, toki vain omilleen. Connor (Russell Crowe) on kuitenkin jääräpäinen ja pääsee Gallipoliin saatuaan apua paikallisilta Istanbulissa. Brittiviranomaiset haluaisivat heittää Connorin ulos maasta soppaa hämmentämästä, sillä turkkilaiset eivät järin pidä päsmäröivistä briteistä, jotka katselevat päältä, kun kreikkalaiset hyökkäävät maahan. Vaimolle ja itselle annettu pyhä lupaus poikien löytämisestä muodostuu Connorille pakkomielteeksi, eikä mikään pysäytä tätä.

Apua Connorille tarjoaa yllättäen myös Gallipolin taisteluihin osallistunut turkkilainen upseeri Hasan (komeaviiksinen Yilmaz Erdogan), joka on välillisesti syypää Connorin poikien kuolemaan, koska komensi turkkilaisten joukkoja. Miesten välille syntyy alun vihanpidon jälkeen ystävyyssuhde, joka perustuu molemminpuoliseen kunnioitukseen ja syvästi inhimilliseen empatiakykyyn, toisen tuskan ymmärtämiseen.

Connorilla on mystinen kyky löytää poikansa vaikka maan povesta, aivan samoin kuin hänellä on kyky etsiä vettä eli "katsoa kaivoa", kuten vanha kansa Suomessa teki. Skeptikot eivät tietenkään moista touhua hyväksy, mutta varvulla etsitään ja myös löydetään kaivonpaikka vielä tänäkin päivänä, mikäli varpua pitelee asiaansa uskova tekijämies. Connorilla on lisäksi apunaan poikansa muistikirja, joten hän tietää mistä etsiä, vaikka britit pitävätkin Connoria aluksi pähkähulluna. Connor uskoo löytävänsä kaikkien poikiensa jäännökset samasta paikasta.

Kaivonkatsojan juonesta ei kannata paljastaa tämän enempää, sillä lisää käänteitä on luvassa, eikä elokuva jätä kääntämättä myöskään romanssikorttia. Kysymys siitä, ovatko jotkin juonenkäänteet ja rönsyt jo liikaa, riippuu täysin katsojasta. Itse olen sitä mieltä, että vähempi olisi ollut parempi ja liiat rönsyt olisi voinut karsia pois. Nyt elokuva ei täysin osaa päättää tyylilajiaan. Draaman kaari ja teemojen käsittely olisi voinut olla eheämpää keskittymällä isän syyllisyyden, kaipauksen ja rakkauden tunteisiin kadonneita poikiaan kohtaan.

Seikkailulliset kohtaukset takaa-ajoineen ja ammuskeluineen tuntuvat välillä syövän ja häivyttävän johtoteemoja, joihin lasken myös pyrkimyksen käsitellä sodan raadollista ja samalla ihmiskuntaa oudosti yhdistävää todellisuutta. Sotakohtaukset ja poikien kohtalo kunnian kentillä tapahtuvat ikään kuin takautumina Connorin mielessä, kun hän kiduttaa itseään visualisoimalla sodan todellisuuden. Yksi elokuvan teemoista onkin syvä juopa yhteiskunnan velvoitteiden ja sydämen äänen välillä. Connor on läpikotaisin syyllisyyden taakan painama mies, koska on lähettänyt poikansa sotaan puolustamaan kruunua ja isänmaata. Nyt pojat ovat poissa, ja isä tajuaa maisen kunnian turhuuden ja tyhjyyttään kumisevan petoksen.

Elokuvan romanssivirittelyt tuntuvat hieman väkinäisiltä, mutta kieltämättä kulttuurieroihin päästään hyvin käsiksi tätä kautta. Kaikki tuntuvat olevan valmiita käymään toistensa kurkkuun hetkellä millä hyvänsä, mutta silti kahden yksilön välillä voi vallita ystävyys, ymmärrys sekä arvonanto toista kohtaan. Connor ja Hasan ovat itse asiassa henkisesti elokuvan pääpari, joskaan eivät romanttisessa mielessä.

Russell Crowen ohjausdebyytti pitkän elokuvan saralla ei ole napakymppi tai elämää suurempi draama, mutta se ei ole missään nimessä hutikaan. Crowe on nyt ainakin osoittanut osaamisensa ohjaamisen saralla, eikä tämä taatusti jää miehen viimeiseksi yritykseksi. Toivottavasti Crowe saa tulevaisuudessa ohjattavakseen vielä parempia käsikirjoituksia. Ehkä Crowe uskaltaa silloin palkata miespääosaa esittämään jonkun muun kuin itsensä. Mel Gibson olisi kova veto.