kahvia ja tupakkaa valkokangas

Kiire-aikakauden huomaamattoman tärkeät kahvi- ja tupakkatauot saavat henkensä mukaisen kuvauksen Jim Jarmuschin uusimmassa elokuvassa Kahvia ja tupakkaa. Uutuudesta on kylläkin vain toinen puoli totta, sillä lyhyitä sketsimäisia pätkiä, joista elokuva koostuu, on kuvattu 17 vuoden ajanjaksolla. Saturday Night Liveen filmattu Strange to Meet You -lyhytelokuva vuodelta 1987 sai vähitellen jatkoa muista tupakan ja kahvin ympärillä pyörivistä lyhäreistä, kunnes 2000-luvulla Jarmusch väsäsi lisäjaksoja pitkän elokuvan mittaan asti. Erilliset minitarinat pysyvät kaikesta huolimatta kasassa hauskojen yhtäläisyyksien – tai toisaalta räikeitten erojen – voimalla.

Amerikan independent-elokuvan guru Jarmusch on hyvää pataa Aki Kaurismäen kanssa, eikä ihme. Kumpikin yhdistää jokapäiväisyyttä ja outoutta samassa, humoristisessa sekoitussuhteessa, ja esittää kaiken katsojalle tarkoituksellisen ilmeettömästi. Kahvia ja tupakkaa on kokoelma pieniä tutkielmia addiktioista, Amerikasta, ja ylipäätään kaikesta inhimillisestä kanssakäymisestä. Ei ole mitään suurta sanomaa, ei selkeää alkua tai loppua, ei oikein juontakaan, silti kokonaisuus on kiinnostava ja pätkiä jaksaisi katsella lisääkin.

Jarmuschin kuvaamana kahvituokio ilman tupakkaa on yhtä kolkko kuin irlantilainen pubi ilman hernerokkasavua – molemmat yhä tutumpia ilmiöitä. Elokuva kontrastoituu mukavasti nykyisen terveyshysterian kanssa, joka ajaa tupakoitsijat vähitellen ulos kaikista nautiskelun mahdollistamista paikoista ja aiheuttaa sellaisia huvittavia ilmiöitä kuin maailmanlaajuinen Smoke Free Movies -kampanja. Kahvia ja tupakkaa kuvailee veikeästi käyttäytymistä suosikkinautintoaineiden äärellä: erään hahmon (Tom Waits) ilo tupakkalakossa on se, että lopettaneena voi aina polttaa muutaman hyvällä omatunnolla.

Strange to Meet You palkittiin aikoinaan Cannesin kultaisella palmulla, ja monet uskovat, että jo sellaisenaan onnistunut lyhytelokuva olisikin ollut parempi jättää paisuttamatta pitkäksi elokuvaksi. Kahvia ja tupakkaa on liioitellusti haukuttu olevan taidekoulumainen, mutta pieni raakuus ei ole välttämättä haitaksi tällaisessa pienen mittakaavan tyylissä.

Elokuva jatkaa jokseenkin Wayne Wangin Smoken linjoilla rennolla ja coolilla tyylillään ja sopii niille, jotka tapaavat viihdyttää itseään tarkkailemalla kanssaihmisten pieniä omituisuuksia – tässä tapauksessa jo pelkkä hyvien näyttelijäsuoritustenkin tarkkailu on nautinnollista. Kuuluisat näyttelijät aina Roberto Benignista Cate Blanchettiin esittävät lähes itseään, mutta eivät kuitenkaan – esimerkki elokuvan hauskasta määrittelemättömyydestä. Tyypilliseen tapaan puolet näyttelijöistä on muusikoita, Jarmuschin vakioporukkaa kuten vaikkapa vaihtoehtoelokuvan rakastama Tom Waits.

Jarmuschin Amerikka on rock’n’rollin ja epämääräisten hiippareiden asuttama inhimillinen tila. Kiehtovaksi hänen elokuvansa tekee se, ettei arjen ja absurdien kohtausten välillä ei ole rajaa.. Kahvia ja tupakkaa ei luo mitään uutta, päinvastoin, mutta juuri tässä tuttuudessa onkin elokuvasta jäävän hyvän fiiliksen salaisuus. Jotain vanhanaikaista, jokin tunnelma vanhoista hyvistä ajoista ja jotakin siitä vanhasta rock-elämäntyylistä (ja -jengistä) on jäljellä vielä 2000-luvullakin – somewhere in California...