Käärmeen merkki valkokangas

Wisconsinilainen mammanpoika Ed Gein oli sekä lahja kauhuelokuvalle että oiva esimerkki siitä mitä voi tapahtua, jos oidipaalivaiheessa onnutaan. Tähän tiukan linjan moralistiäidin kasvattamaan nekrofiiliseen aikamiespoikaan perustuvat muun muassa fiktiiviset pahikset Hannibal Lecter ja Norman Bates.

Ranskalaisella Käärmeen merkillä ei varsinaisesti ole mitään tekemistä Ed Geinin kanssa, mutta Psykostakin tuttu mullanalainen matriarkka pääsee jälleen kummittelemaan kieroutuneen keski-ikäisen kallossa. Toisinto tämä kesämökkidekkarin elokuvaversio muiltakin osin on.

Korkeita pudotuksia, huikean pitkiä portaita ja ahnaan vuolasta vesisadetta ahkerasti kuvaavassa Käärmeen merkissä ei ole mitään, mikä sen erottaisi lukuisista samanlaisista tusinatrillereistä. Se on kuin kaikki ne muutkin elokuvat, joissa psykopaatti tunkeutuu yksilön elinpiirin sisimmälle kehälle paukuttelemaan perustuksia ja psyykettä maan tasalle.

Suomalaiseen ohjelmistoon elokuva tuskin olisi päätynyt ilman Minna Haapkylän roolia päähenkilön saksalaisena vaimona. Näyttelijätär on itse todennut, että hänen tehtävänsä trillerissä oli olla kirkuva perheenäiti, mutta enimmäkseen roolihahmo Hélène haahuilee ympäriinsä vaaleaa ihoa korostavissa alusasuseteissä.

Käärmeen merkissä ydinperhe on luhistumisen partaalla. Vincente (Yvan Attal), Hélène ja näiden 2,2 lasta ovat keskellä avioeroprosessia avarassa design-talossaan. Vaimo haluaa viedä lapset mukanaan kotimaahansa eikä Vincenten osaa isäpolona auta mysteerisen mallimimmin tekaisema raiskaussyyte ja outo kuolintapaus.

Vincente ilahtuukin vanhan koulukaverinsa Josephin (Clovis Cornillac) tarjoamasta "avusta". Kaksi vuosikymmentä sitten muodista menneeseen nahkarotsiin pukeutuva ranskalainen on jo tarpeeksi epäilyttävä, mutta tiheiden, äidin viimeiselle leposijalle suuntautuneiden hautausmaakäyntien jälkeen on selvää, ettei Joseph ole se terävin kynä penaalissa. Mielisairaan mamman perinnöksi jättämä kostohypetys motivoi yrmyn psykopaattimenoa.

Kostoa on elokuvatodellisuuden lisäksi oikeakin maailma pullollaan. Ja kostonhimon silmittömässä, selittämättömässä ja primitiivisessä luonteessa piilee sen elokuvallinen toimivuus. Valitettavasti Käärmeen merkissä ei sukelleta tarpeeksi syvälle kostonkaan syövereihin. Ydinperheen suojeleminen ulkopuoliselta tunkeutujalta haiskahtaa vain laimealta kepun politiikalta.

Ei-rationaalisia ratkaisuja ja ylipäätään jonkinlaista poikkeamaa Käärmeen merkki kaipaisi. Siitä puuttuu se vinoutuma ja särmä, joka antaisi mahdollisuuden kiinnostavan katselukulman löytämiseen. Kaavamaiset kuvalliset keinot, ääniraidan outo kilkutus ja henkilöhahmot ovat valitettavasti niin tuttuja, ettei kostokaan jaksa pitkään kiinnostaa.

Ja hei, voitaisko välillä syyttää isää?