Kääntöpiste valkokangas

Simo Halinen tekee elokuvia harvakseltaan. Esikoispitkästä Cyclomaniasta (2001) vierähti yli vuosikymmen Halisen seuraavaan elokuvaan Kerron sinulle kaiken (2013), joka oli ensi-iltavuotensa parhaimpia suomalaiselokuvia. Transsukupuolisuutta ja identiteettiä monitahoisesti käsitellyt elokuva keräsi kiitosta ja voitti ansaitusti Jussi-palkinnon parhaasta käsikirjoituksesta.

Elokuvien ohella Halinen on kirjoittanut pari romaania sekä muutamia televisiosarjoja. Vankka ote kirjoittamiseen ja tarinalla kertomiseen näkyy myös Halisen uudessa elokuvassa Kääntöpiste, joka on suomalaiselokuvaksi poikkeuksellisen hyvin käsikirjoitettu.

Viime vuosien draamaelokuvista Klaus Härön Postia pappi Jaakobille (2009), Saara Cantellin Tähtitaivas talon yllä (2012), Matti Ijäksen Kaikella rakkaudella (2013), Aleksi Salmenperän Jättiläinen (2016) ja Inari Niemen Joulumaa (2017) ovat edustaneet kehityskulkua, jossa korostuu ymmärrys elokuvallisesta tarinankerronnasta. Kääntöpistettä voisi pitää tämän kehityskulun lakipisteenä, jolloin Suomessa on saavutettu taiteellisesti kunnianhimoiselta elokuvakerronnalta vaadittava käsikirjoittamisen taso. Kääntöpiste on maailmanluokan käsikirjoitus, josta löytyy samaa kerronnallista haastavuutta ja emotionaalista ulottuvuutta kuin vaikkapa Alejandro González Iñárritun vaikuttavimmista teoksista.

Kääntöpiste niputtaa kolmen päähenkilönsä tarinat yhteen sattuman saattelemana. Kyse on draaman kaareltaan klassisesta kohtalotarinasta, joka on kerrottu osin hajautetun aika- ja tapahtumarakenteen kautta. Kronologisen kerrontarakenteen rikkominen ei ole elokuvassa kikkailua vaan kerronnan rakenteelliset valinnat syventävät tarinallisen palapelin kokoamista ilman pelkoa punaisen langan katoamisesta.

Kääntöpisteen tarina avautuu juonen edetessä teemoiltaan yhä laajemmaksi. Vaikka elokuvaan on sisällytetty intensiteettiä ylläpitävä jännityksellinen elementti, päähenkilöiden arkeen ja elämään liitetyt yhteiskunnallisesti merkittävät teemat nousevat juonen käänteitä merkityksellisemmiksi. Sisällöllinen ulottuvuus inhimillisesti koskettavaan ja tunnistettavaan arkeen tuo elokuvaan uskottavuutta, jota juonelliset tapahtumat eivät yksistään riittäisi kannattelemaan.

Esiin nostetut teemat eivät ole pakotettuja ja mukana vain ajankohtaisuutensa takia, vaan yhteiskunnalliset ulottuvuudet on kirjoitettu osaksi henkilöitä ja heidän välistään draamaa. Henkilöhahmojen motivoinnissa on samaa ekonomisen kerronnan hienoutta kuin Salmenperän Jättiläisessä, jossa hahmot luotiin tarinan kautta ilman ylimääräistä selittelyä. Jättiläisen tavoin Kääntöpisteessäkin hahmot rakentuvat ja tulevat ymmärretyiksi sen mukaan, miten tarina etenee ja miten sitä tulkitsee.

Kun hahmot eivät ole valmiiksi annettuja ja määriteltyjä, onnistumisessa lepää paljon näyttelijöiden harteilla. Samuli Vauramo, David Nzinga ja Laura Birn ovat pääosissa sisäistäneet hahmonsa pieteetillä ja roolisuoritukset tukevat saumattomasti tarinaa. Aidon moniulotteiset ja tulkinnalliset hahmot ovat myös emotionaalisesti vahvasti samaistuttavia. Juuri emotionaalinen ulottuvuus saa välittämään hahmoista, jolloin heidän teoistaan tulee inhimillisesti ymmärrettäviä ja uskottavia. Kääntöpisteessä ei ole hyviä tai pahoja hahmoja, vaan ihmisiä, jotka ovat tahtomattaan kumpaakin.

Luottamusta, lojaliteettia ja rehellisyyttä ristiin puntaroiva elokuva on herkimmillään, kun päähenkilöt joutuvat suhteuttamaan tekemiään ratkaisuja läheisiinsä. Vastuun kantaminen on vaikea paikka, mikä korostuu elokuvassa erityisesti vanhemman ja lapsen suhteissa, mikä usein johtaa sentimentaalisiin karikoihin. Halinen välttää Hollywood-tyyppiset helpot ratkaisut ja luottaa tarinan ja sen hahmojen logiikkaan antaen viisaasti vastuuta myös katsojalle. Oikein tekeminen on niin elämässä kuin elokuvassa usein vaikea ratkaisu, jossa Halinen on onnistunut elokuvan loppua myöten niin tyylikkään elokuvakerronnan kuin vaikuttavan katsomiskokemuksen kannalta.

Tarinan ja käsikirjoituksen ohella Kääntöpiste on myös elokuvallisesti poikkeuksellisen hiottu ja eheä teos. Zaida Bergrothin Miamin (2017) tyylikkäästä kuvauksesta vastanneen Henri Hena Blombergin kuvaus henkii Kääntöpisteessä samaa pohjoista alakuloa kuin Tuomo Hutrin kuvaus Jussi Hiltusen Armottomassa maassa (2017). Käsikirjoittamisen ohella myös tarinaa tukevan visuaalisen maailman merkityksen ymmärtäminen on suomalaisessa elokuvassa ottanut tällä vuosituhannella merkittäviä harppauksia ja suomalainen elokuvaaminen on tätä nykyä yhä useammin kotimaisen elokuvan kansainvälisimmällä tasolla oleva voimavara. Halisen ja Blombergin edelliseen yhteistyöhön Kerron sinulle kaiken -elokuvaan verrattuna muoto on nyt yhtä sisällön kanssa, mitä erinomaisesti koostettu ja miksattu ääniraita tukee.

Kääntöpiste on elokuvia, joissa palaset ovat loksahtaneet paikoilleen ja pienestä elokuvasta on tullut osiensa summaa suurempi teos. Elokuva, jonka tarinasta, hahmoista, sanottavasta ja elokuvallisesta muodosta on vaikea olla vaikuttumatta.