Juoppohullun päiväkirja valkokangas

Ällöttää, naurattaa, surettaa ja mietityttää. Kirjavia tunteita herättävä ja takuulla mielipiteitä jakava Juoppohullun päiväkirja perustuu Juha Vuorisen samannimiseen kulttikirjaan. Romaanistakaan ei puuttunut viinaa, seksiä ja väkivaltaa, mutta elokuvassa kertomus viedään vielä sekopäisimmille kierroksille. Samalla se vangitsee silti jotain omaperäisen kirjan hengestä.

Viina on kolmekymppisen Juha Bergin (Joonas Saartamo) elämän suurin sisältö. Se saa hänen silmiinsä hullunkiillon, tavaroita lentämään ikkunasta ja lopulta kokemaan tuskaa. Kun pullo nousee taas huulille, rumba voi alkaa alusta. Pienen pysähdyksen juoppohullun toistuvaan tanssiin tuo rakastuminen AA-kerhon vetäjään Tiinaan (Krista Kosonen), joka yrittää parhaansa mukaan kiskoa miehen selvien joukkoon.

Vaikka kirjailija Vuorinen on tuottanut elokuvan yhdessä Aleksi Bardyn kanssa, siinä näkyy vahvasti ohjaaja Lauri Maijalan kädenjälki. Maijala (s. 1986) on kerännyt kunniaa teatteriohjauksillaan. Nuoren lupauksen leiman – ja paheksuntaa varsinkin niiltä, jotka eivät esitystä nähneet – hän saavutti muutaman vuoden takaisella ohjauksellaan Mannerheim – eli lapsistasi ei mitään.

Juoppohullun päiväkirja on Maijalan esikoiselokuva ja sellaiseksi ansiokas. Estetiikka muistuttaa paljon ohjaajan esitysten tyyliä, ja elokuva on ylipäätään teatterillinen. Dramaattisin keinoin syntyy sairas kabaree, järjetön farssi ja erinomaisesti ylinäytelty sekasotku.

Kaiken sähellyksen keskeltä pilkahtaa asiaa ystävyydestä, rakkaudesta ja ennen kaikkea juomisesta. Vuorisen romaani kertoi 1990-luvun Suomesta, mutta ei alkoholismi ole mihinkään hävinnyt. Vaikka elokuva on paikoitellen erittäin hauska, on viinan aiheuttamalla euforialla aina ruma kääntöpuolensa, joka aiheuttaa kärsimystä itselle ja muille.

Maijala ei päästä näyttelijöitään helpolla, ja he laittavat itsensä likoon niin antaumuksella kuin mahdollista. Sympaattisesta Joonas Saartamosta on muovattu juuri sopivan vastenmielinen retku. Krista Kososen huonohampainen AA-enkeli on elokuvan hellyttävin hahmo.

Virtuoosimaisen näyttelijäntyön ohella eriskummallisen sirkuksen tunnelmaa luovat kaunis kuvaus ja maalaileva musiikki. Paikoin kiihkeiksi yltyvistä rytmeistä vastaa Kerkko Koskinen.

Välillä Maijalan groteski ja överi tyyli loksahtaa mainiosti yhteen Vuorisen henkilöiden ja asetelman kanssa. Mutta etäännyttävä liioittelu ja karnevalistinen kaaos sopivat toisinaan paremmin teatterin lavalle, jossa esiintyjät ovat läsnä, lihaa ja verta katsojan edessä. Elokuva voisi olla vaikuttavampi, jos kierrosten väliin olisi jätetty hieman ilmaa. Vaikka sitä vanhan viinan tuoksuista.