Juoksuhaudantie valkokangas

Suomalaisen miehen murheita on tänä vuonna kuvattu jo kolmen kirjallisuusfilmatisoinnin verran. Ensin valkokankaalle tulvi Veikko Huovisen ja Heikki Turusen romaanien kautta menneisyyteen siirrettyjen nykymiesten ahdistus. Nyt vuorossa on Veikko Aaltosen versio nykyajassa tapahtuvasta Kari Hotakaisen kirjasta elokuvassa Juoksuhaudantie

Hotakaisen Finlandia-palkittu romaani on huonosti elokuvaksi kääntyvä. Se on monien minäkertojien sokkelo, jossa ulkoisia tapahtumia tärkeämpiä ovat henkilöhahmojen ajatukset. Aaltonen ei kuitenkaan vastustanut kiusausta ryhtyä kirjan filmaamiseen. Se on ymmärrettävää, sillä kirjassa olivat selvät menestyksen merkit jo ennen julkaisemistaan ja sen aihe on ilmeisen puhutteleva kuvaamalleen miessukupolvelle.

Tarinan päähenkilö on varastomies Matti Virtanen, kotirintamamieheksi itseään ja kaltaisiaan kutsuva sukupuolten tasa-arvotaistelun veteraani. Työnsä ohella hän on huolehtinut perheensä: Helena-vaimon ja Sini-tyttären arjen sujumisesta, laittanut ruokaa, lukenut iltasadut ja yrittänyt ilmaista tunteitaan. Se ei kuitenkaan riitä. Lopulta vaimo sanoo Matille päin naamaa, mitä mieltä on tämän miehisyydestä. Matti vastaa nyrkillä ja suhde on kerrasta poikki.

Aaltonen yrittää tosissaan kuvata Mattinsa mielenliikkeitä. Keinoina ovat ennen kaikkea tunnelmaotokset, joita vahvistaa Mauri Suménin musiikki. Silti käy niin kuin melkein väistämättä tällaisissa tapauksissa käy, että muutama sana kertoo ihmisen ajatuksista enemmän kuin taidokkaimmatkaan kuvat. Ohjaaja ei maltakaan olla panematta kiinteistövälittäjää esittävää Kari Väänästä lukemaan Hotakaisen tekstiä sanelukoneelleen.

Hotakaisen romaania on tietysti jouduttu suoristamaan paljonkin, jotta se luontuisi elokuvakerronnaksi. Näin elokuvan tarinasta on paikoin tullut vaikeasti ymmärrettävä ja joillain tasoilla taas liian yksinkertaistettua. Niinpä elokuvan näkökulma on selkeästi Matin, hän näyttäytyy kunnon miehenä, joka parastaan yritettyään joutuu syyttömästi kärsimään ja joka perheensä menetettyään pakenee psykoottiseen tilaan. Vastakkain ovat Helenan sanallinen ja ennen kaikkea eleellinen väkivalta ja Matin nyrkki.

Romaani ymmärtää paremmin myös Helenaa ja Matin toiminta vaikuttaa kummalliselta jo ennen tapahtumien vyöryä. Matti näyttäytyy kyllä myös elokuvassa ristiriitaisena hahmona, joka ei ole kotonaan oikein missään. Tosimiesten kaltaiseksi hän ei itseään tunne, ruoanlaittoon hän suhtautuu liian intohimoisesti, jotta kyse olisi vain miellyttämisyrityksestä, ja muutenkin hän on hieromistaitoineen hoivasuuntautunut.

Matti kuvittelee saavansa perheensä takaisin hankkimalla omakotitalon. Ei millaisen tahansa, vaan kaupungin laidalla olevan rintamamiestalon. Mielessään hän siirtyy jälleenrakennuksen kauteen, jolloin säännöt olivat yksinkertaisempia tai niitä ylipäätään oli olemassa. Matista tulee Taksikuskin päähenkilön kaltainen yhteiskunnan ulkopuolinen, hän ei ymmärrä ympäröivän maailman menoa ja on siksi jatkuvasti peloissaan ja vääriä toimintatapoja käyttäessään vaarallinen. Juoksuhaudantien roolijako on onnistunut. Mattia esittää ensimmäisessä elokuvapääosassaan uskottavasti Eero Aho. Samoin Helenan ja Sinin roolit ovat onnistuneita ja niissä nähdään Eero Ahon tosielämän perhe eli elokuvanäyttelijänä tunnetumpi vaimo Tiina Lymi ja tytär Ella Aho. Ärsyttävintä elokuvassa on valtakunnallisen kiinteistövälitysfirman nimen jatkuva tyrkyttäminen tarinassa, joka suhtautuu kriittisesti omistusasumisaatteeseen. Niinpä elokuvan avauskohtausta voi erehtyä luulemaan kyseisen firman mainokseksi.

Aaltosen elokuva on turhankin vakava, romaanin huumorista ei paljon ole jäljellä. Filmi sortuu loppupuolellaan myös päähenkilönsä surkutteluun. Edellisessä näytelmäelokuvassaan Rakkaudella, Maire (1999) Aaltonen onnistui jo käsittelemään häntä ilmeisen paljon kiehtovaa mielen järkkymisen aihepiiriä kiinnostavammin. Juoksuhaudantien yleispätevyys taas sukupuolikeskustelun kommenttina kärsii kirjan tapaan keskittymisestä päähenkilön yksilölliseen sairaskertomukseen.