Jotain ilmassa valkokangas

Ranskalaisohjaaja Olivier Assayas on tunnettu omaperäisestä visuaalisesta tyylistään, tavasta käyttää musiikkia ja taidoistaan hallita suuriakin ensemble-produktioita. Venezuelalaisvallankumouksellisen Ilich Ramírez Sánchezin elämästä kertoneen suuritöisen minisarjan Carlos, shakaalin (2010), josta tehtiin myös teatterilevitykseen lyhyempi versio, jälkeen Assayas palaa pienimuotoisemman elokuvan pariin.

Seitsemänkymmentäluvun alkuun sijoittuva Jotain ilmassa kertoo nuorten aikuistumistarinaa opiskelijavallankumouksen jälkimainingeissa. Vaikka elokuvan aatteellinen ilmapiiri ja visuaalinen tyyli viittaavat Carlosiin, on elokuvan tunnelma lähempänä ohjaajan viimeisintä Suomen valkokankailla nähtyä elokuvaa Kesähetket (2008).

Vuonna 1968 alkaneen vallankumouksellisen opiskelijaliikkeen lopputahdit ovat käsillä Pariisissa. Väkivaltaisen yhteenoton jälkeen nuorten aktivistien on pakko hajaantua ja siirtyä maan alle. Gilles (Clément Métayer) lähtee ystäviensä kanssa Italiaan levittämään propagandaelokuvia ja tutustumaan paikallisiin tovereihin tarkoituksena palata takaisin Pariisiin taidekoulun pääsykokeita varten. Elämä vie ystävykset eri suuntiin ja yhteiset aatteet alkavat jakautua yhä pienempiin kategorioihin, mikä saa vanhat ystävyyssiteet joutumaan koetukselle.

Jotain ilmassa voitti Venetsian elokuvajuhlilla 2012 palkinnon parhaasta käsikirjoituksesta, mikä ei ihmetytä, kun ottaa huomioon sen massiivisen aihemäärän, jonka Assayas on saanut järjestettyä helposti virtaavaksi tarinaksi. Vasemmistolaisen liikkeen pirstaloituminen, hippiliike, seksuaalinen vapautuminen ja sukupolvien välinen kuilu eivät ole elokuvassa vain taustakuvaa, vaan niitä on käsitelty konkreettisesti henkilöhahmojen kautta. Elokuva ei sotkeudu omiin lankoihinsa, vaan käyttää Gillesin hahmoa sekä tämän aikuistumistarinaa lukuisten sivuhahmojen ja heidän tarinoidensa yhdistäjänä. Ainoastaan Gilles kyseenalaistaa omia valintojaan alusta asti, mikä välillä vaikuttaa jälkiviisaalta kaunistelulta ja romantisoinnin kiistämiseltä.

Nostalginen katse menneisyyteen yhdistää niin ohjaajaa kuin hänen kirjoittamiaan hahmoja. Oli sitten kyse Irma Vepin (1996) vanhojen elokuvien tyyliä ihannoivasta ohjaajahahmosta tai Kesähetket-elokuvan lapsuudenkotiin palaavasta perheestä, nostalgia on usein läsnä Assayasin elokuvissa. Jotain ilmassa nostaa sen esille kiinnostavalla tavalla, sillä tarinan päähenkilöt ovat nuoren ikänsä takia päässeet mukaan vallankumoukseen vasta muutaman vuoden jälkiviiveellä. Viimeisiin mellakoihin juuri kerinneet nuoret jäävät poliittisen heräämisen jälkeen yksin sekavalle aatekentälle, joka vaatii heitä valitsemaan tiensä. Nostalginen katse menneeseen yhdistää, vaikka maailma alkaa repiä heitä eri suuntiin.

Tapahtumien ytimeen syöksyvä tarina alkaa vuoden 1971 helmikuussa sattuneesta poliisin ja opiskelijaradikaalien yhteenotosta. Se toimiin voimakkaana kontrastina koko muulle elokuvalle, joka sähköisen alun jälkeen lähtee ajelehtimaan rauhallisempaan suuntaan. Yhteinen vihollinen loittonee mitä pidemmälle kesä etenee, mutta Assayas pystyy silti pitämään elokuvan alussa luodun jännitteen hengissä. Täysin päämäärättömästi elokuva ei ajelehdi, mutta sen kiinnostuksen kohteena on itse tarinoiden sijasta voimakkaan ilmapiirin luominen.

Assayasin elokuva välttää suurimmat sudenkuopat. Se ei kehittele suuria rakkaustarinoita tai kolmiodraamoja, vaan keskittyy luomaan atmosfääristä kuvaa 1970-luvun alusta. Se katsoo henkilöhahmojaan rakkaudella ja ei yritä tehdä nuorten matkoista itsensä löytämiseen yksiselitteisen selkeitä. Vaikka kaikki matkat eivät päätykään hyvin, on Jotain ilmassa romantisoitu tarina ihanteitaan seuraavista nuorista.