Joki valkokangas

Ohjaaja Jarmo Lampela, jonka tunnetuin työ lienee Sairaan kaunis maailma (1997), on onnistunut siinä, mistä useimmat kotimaiset elokuvantekijät yleensä vain haaveilevat. Hänen uusi elokuvansa Joki on sekä sisällöllisesti että muodollisesti tasapainoinen kokonaisuus, jossa näkyy vahva osaaminen monella tavalla. Elokuvan kertomukset rytmittyvät toisiinsa saumattomasti säilyttäen silti erillisyytensä ja erityisyytensä. Myös näyttelijäntyö on kauttaaltaan vakuuttavaa. Erityisen ilahduttavaa elokuvassa on nähdä monia jo ansioituneita näyttelijöitä samassa kaartissa nuorten kykyjen kanssa.

Rahahuolten musertama yksinhuoltajaäiti, Anni (Sanna Hietala), aikoo hukuttautua jokeen pieni lapsi sylissään. Läheisellä sillalla olleet pojat huomaavat tämän ja ryntäävät pelastamaan onnetonta. Santeri (Antti Mikkola), lehdenjakaja, polkee ympäriinsä ja mietiskelee kaappiasioita ja benjihyppyä. Tuhlaajapoika Esa (Juha Kukkonen) palaa vanhempiensa kotiin isänsä syntymäpäiville ja joutuu haeskelemaan juhlakalua keskustan kuppiloista takaisin kotiin. Tehtaassa työskentelevä paperinleikkaaja Ilpo (Heikki Rantanen) lähtee keskellä päivää kotiin parantelemaan flunssaa ja löytää kotoaan elämänsä yllätyksen. Leena (Liisa Vuori), pizzerian tarjoilija, liitelee rakastuneena pää pilvissä ja yrittää sytyttää työkavereittensakin välille kipinää. Vanha mies on kuolemaisillaan sairaalassa ja hänen vaimonsa Milja (Elina Hoffrèn) yrittää tehdä parhaansa lievittääkseen miehensä tuskia.

Joki koostuu kuudesta episodista, tarinasta, joita yhdistää sama tapahtuma-aika. Eräänä kesäisenä lauantai-aamupäivänä ilmavoimien hävittäjä lentää Äänekosken yllä ja rikkoo äänivallin. Kuuluu vavahduttava pamaus. Ääni toimii elokuvan keskeisenä jäsentävänä elementtinä, joka yhdistää elokuvan tapahtumat, henkilöt ja ajankohdat toisiinsa ja edesauttaa näin katsojan kokemusta yhdestä tarinasta (= "elokuva nimeltä Joki"). Elokuvan jaksotukseen perustuvaa rakennetta korostaa kunkin osan yksilöllisyys. Jokainen "osatarina" on kuvattu omalla tyylillään, käsivaralta tai statiiviotoksina, väritys on viilattu tarinoiden ominaislaatua korostamaan ja jokaisen jakson omalle päähenkilölle on varattu kuvissa keskitila.

Niinpä Joessa on alku ja loppu vain lineaarisen elokuvakerronnan vaatimuksesta. Rakenteessa toistuva syklisyys suorastaan vaatii katsojaa uppoutumaan elokuvan ihmiskohtaloihin. Toisaalta voi olla niin, että tämä kerronnallinen ratkaisu ei toimi joillekin ihmisille. Eivät kai kaikki pitäneet Magnoliastakaan (1999)?

Joen ihmisiä ei sinänsä yhdistä mikään. He ovat kaikki todellisen tuntuisia, siis "tavallisen tylsiä" hahmoja, jotka sytyttävät tarinansa vasta katsojan oivalluksessa. Elokuvassa mikään ei kuitenkaan enää näytä tavalliselta tai tylsältä. Tähän Joen viehätys varmasti perustuukin. Itse joki toimii elokuvassa paitsi selkeänä visuaalisena elementtinä (hukuttautumistarinassa), myös vertauskuvallisesti rajana tai viivana, joka on ylitettävä. Elokuvan kuvaamien ihmisten on tehtävä elämänsä suhteen valintoja tai elämä valitsee heidän puolestaan; joka tapauksessa mikään ei tavallisen kesäisen lauantaiaamun jälkeen ole enää niin kuin ennen. Ihmisten elämä on soljunut eteenpäin tunnin verran, ja maailma saattaa olla jo aivan toinen.