Joker: Folie à Deux valkokangas

Joker (2019) oli kiistattomasti yksi julkaisuvuotensa keskeisistä elokuvatapauksia. Todd Phillipsin ohjaama ja Scott Silverin kanssa käsikirjoittama elokuva tuotti yli miljardin lippuluukuilla ja menestyi sekä Venetsian elokuvajuhlilla että Oscar-gaalassa. Se myös herätti kärjekästä keskustelua siitä, miten paljon katsojan oli tarkoitus ymmärtää tai samaistua elokuvan päähenkilöön, jonka visio maailmasta on lähes koomisen synkkä. Viisi vuotta myöhemmin tarina saa jatkoa, tällä kertaa musikaalin muodossa.

Ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen Arthur (Joaquin Phoenix) on yhä vangittuna Arkhamin mielisairaalassa. Hänen ja toisen potilaan, Leen (Lady Gaga), välille syttyy romanssi, joka saa molemmat myös musiikin pauloihin. Tätä varjostaa Arthurin tuleva oikeudenkäynti, jolla voi olla kuolemanvakavat seuraukset.

Ilmeistä ei kannata kierrellä: draamana Joker: Folie à Deux on epäpätevä. Vaikka elokuva esittelee lukuisia uusia hahmoja, kuten Arthurin asianajan (Catherine Keener) ja vanginvartijan (Brendan Gleeson), yksikään heistä ei ole kiinnostava tai korvaamaton tarinalle. Elokuvan jälkimmäisen puoliskon kattavan oikeudenkäynnin aikana heidät pitkälti unohdetaankin, ja palataan lähemmäs ensimmäistä elokuvaa. Jopa poptähti Lady Gagan rooli jää rattaaksi koneistossa. Reilusti yli kahden tunnin elokuvassa on lopulta hyvin vähän sellaista, mikä tuntuu korvaamattomalta tai oleelliselta.

Joaquin Phoenix oli Jokerissa kiinnekohta yleisön ja Arthurin sisäisen maailman välillä. Nimellisesti hän palaa samaan rooliin, josta voitti parhaan miespääosan Oscarin, mutta tulokset ovat tällä kertaa heikompia. Monissa kohdin on täysi mysteeri, mitä Arthur ajattelee tai mitkä hänen motiivinsa ovat. Vahva kerronta voi haastaa katsojan tekemään omat tulkintansa hahmojen sisäisestä maailmasta – esimerkiksi May December (2023) ei pitänyt katsojaa lainkaan kädestä. Tässä tapauksessa kuitenkin tuntuu, että elokuvantekijät ovat merkitystä etsiessään eksyneet itse pahemman kerran.

Vaikka Joker: Folie à Deux ei ole yhtä verinen kuin edeltäjänsä, sen tapa käyttää väkivaltaa onttona tyylikeinona on vastenmielinen. Pieksemiset ja ammuskelu eivät edistä mitään, ja tuntuu kuin elokuvaan olisi aika ajoin ripoteltu rumia hetkiä, jotta katsoja ei unohtaisi, miten vaarallista elokuvaa hän on katsomassa. Arthurin siirtyminen vielä enemmän väkivallan tekijästä kohteeksi on ratkaisu, joka vaikuttaa reaktiolta joidenkin katsojien tulkintaan hänestä sympaattisena antisankarina. Nyt hän rämpii tarinan läpi nyrkkeilysäkkinä, mikä on korkeintaan marginaalinen parannus.

Musikaalinumeroita ei ole suurelta osin onnistuttu tai edes yritetty integroida osaksi elokuvan tarinaa. Niistä on mahdollista lukea löyhä yhteys hahmojen psykologiseen kehitykseen, mutta siitä huolimatta ne jäävät dramaturgisesti erillisiksi. Kun pop-musiikkia alkaa soida, voi melkein olettaa, että seuraava merkityksellinen tapahtuma on parin minuutin päässä. Arthurin kuvittelemat teatraaliset miljööt kappaleille on toteutettu tyylillä, joka ei kuitenkaan pysty peittämään niiden sieluttomuutta. Tämä olisi käytännössä sama elokuva ilman laulamista, joskin armollisesti lyhyempi.

Joker: Folie à Deux on vaikea elokuva arvostella. Niin suuri osa siitä on ensimmäisen muistelemista tai tuttujen hetkien toistamista, että se tuntuu enemmän epilogilta tai fanifiktiolta kuin itsenäiseltä teokselta. Yritys toteuttaa hitaampi, vähemmän sensaationhakuinen tarina tässä maailmassa on itsessään ihailtava. Vaikuttaa kuitenkin yhä siltä, että kukaan tässä tuotantotiimissä ei ymmärrä tai osaa sanoa mitään oivaltavaa mielenterveydestä tai sen yhteiskunnallisista ulottuvuuksista. Jäljelle jää kankea, mielikuvitukseton ja itsetärkeydestä pöhöttynyt tekele, jonka suuri yhteiskunnallinen ansio on käytettävyys unilääkkeenä.