Joker valkokangas

Todd Phillipsin Venetsian elokuvajuhlilla parhaana elokuvana palkittu Joker ei ole ensimmäinen DC Comicsin tarina, joka keskittyy supersankareiden sijaan sarjakuvien suurrikollisiin. Se on kuitenkin pitkään aikaan ensimmäisiä sarjakuvafilmatisointeja, joka nähdään itsenäisenä tarinana. Lepakkomiehen ikonisena arkkivihollisena tunnetun Jokerin syntytarina rajaa Bruce Waynen pois Gothamin kaduilta, vaikka nuori poika elokuvassa vilahtaakin. Joaquin Phoenixin raivokkaalla otteella näyttelemä Arthur Fleck yrittää taistella sisäistä kaaostaan vastaan ja hallita syvällä kajahtavaa Jokerin naurua.

Arthur Fleckilla (Joaquin Phoenix) ei mene hyvin. Lääkitys ei auta neurologisiin naurunpuuskiin, töissä hän on jatkuvan pilkan kohteena eikä stand up -ura urkene, jos edes oma äiti (Frances Conroy) ei pidä miestä hauskana. Haave paikasta Gothamin kuuluisuuden Murray Franklinin (Robert De Niro) ohjelmassa siintää silti Arthurin toiveissa.

Jokerin Gotham on likainen, mutta kaunis. Martin Scorsesen 1980-luvun taitteen teoksille kumartava elokuva on täynnä sateen huuhtomia katuja ja tupakansavuisia huoneita. Määrittelemättömään menneisyyteen sijoittuva elokuva on ajaton, mutta samalla kiinni ajassa. Komeat puitteet tyylipuhtaalle rikoselokuvalle ovat olemassa, mutta tarina ei pysty tarjoamaan samaa. Tukeutumalla Taksikuskin (1976) ja Koomikkojen kuningas (1982) -elokuvan maailmoihin Joker tekee itsestään niiden kalpean kopion.

Arthurin harhaisessa mielikuvitusmaailmassa todellisuus ja harhat sekoittuvat keskenään sakeaksi massaksi, joka muistuttaa Amerikan psykon (2000) vimmaisia valveunia. Ohjaaja Todd Phillips haluaa kuitenkin ulottaa Arthurin tarinan laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun näkymättömistä miehistä ja luokkayhteiskunnan rakenteista, milloin hänen yleistyksistään tulee sattumanvaraisia heittoja ja pinnallisia ajatelmia. Vaikka itse Jokerin veriteot eivät ole fetisoituja, muuttuvat ne sellaiseksi, kun elokuva käsittelee niitä Jokeria ympäröivien massojen reaktioiden kautta. Joker on väsynyt provokaatio, joka toivoo olevansa vaarallinen elokuva, mutta on vain sisällöllisesti laiska.

Nauru ja tuska ovat Jokerissa kietoutuneet toisiinsa erottamattomasti. Phoenixin versiossa Jokerin nauru on naamio, jonka ihmiset tulkitsevat tarkoittamaan muuta kuin se todellisuudessa on. Neurologisista ongelmista kumpuavat naurukohtaukset asettavat Arthurin haavoittuvaan asemaan ja ennen kuin hän omaksuu tyhjän naurunsa osana omaa identiteettiään, joutuu hän jatkuvan pilkan kohteeksi. Phoenixin Jokerille naamio ei tarjoa hänelle piiloa, vaan vapauden olla oma itsensä.

Vakavaakin vakavammassa elokuvassa ei tuiki mustaa huumoria, kuten tunnetuimpien Jokereiden kohdalla. Joaquin Phoenixin Jokerissa ei ole samaa mystisyyttä kuin Heath Ledgerin versiossa The Dark Knightissa (2008) tai Jack Nicholsonin ylitsepursuavaa energiaa Batmanissa (1989). Koska kyseessä on syntytarina, saadaan Phoenixin ikonista metamorfoosia odottaa pitkään. Klovnimaiset juoksuaskeleet ja erilaiset naurut ovat kuitenkin alustamassa vapautunutta kolmatta näytöstä. Phoenix saakin irti Jokerin hahmosta jotain uutta, vaikka roolille tarjottu materiaali toistaa tuttuja kliseitä.

Kuten päähenkilönsä, Joker löytää itsevarmuutensa ulkoisista kerroksista. Ulkoiset puitteet uhkuvat vakuuttavuutta, mutta itse tarina on eksynyt kaikkien pintakerroksien sisälle.