Jeanne d'Arc valkokangas

Mystiikka sisältävät tarinat ovat ehkä niitä kaikkein kutkuttavimpia. Kun visualisoinnin yksi nykymestareista, Luc Besson, on ohjannut historiallisen mystisen tarinan spektaakkelinomaiseksi elokuvaksi, voi odotuksia pitää korkealla. Mystiikkaa ei ainakaan puutu Jeanne d’Arcin tarinasta, Ranskan kansallissankarittaresta, legendasta, Orleansin Neitsyestä ja pyhimyksestä, joka vapautti ilmestyksiensä ohjaamana Ranskan ja mahdollisti Kaarle VII:n kruunauksen satavuotisen sodan aikana 1400-luvulla. Tarina on suuri, mutta toteutus jäi hävettävän pieneksi, ei pieneksi ulkoisilta mittapuitteiltaan vaan pieneksi tarinankerronnan taialtaan.

En koskaan väsy innostumasta John Boormanin Excaliburista, joka tulvii mystiikkaa, miekkojen kalistelua, pimeyttä ja tarun hohtoa. Tunnen olevani kuin haltioitunut pikkupoika katsellessani sitä pimeän keskiajan rymistelyä. Samaa tunnetta odotin Jeanne d’Arciltakin. Mystiikka vain rajoittui muutamaan hassuun visionääriseen näkyyn ja linnan juhlat, sodan nujakoinnit ja noitien poltot olivat sitä samaa ajan historiallisten elokuvien kuvakieltä, joka ei sinällään yli kaksi ja puolituntiseksi venytettynä tarjoa enää mitään uutta.

Jeanne d’Arc on visuaalisesti todella upeasti toteutettu, ja mitä muuta voi odottaa Viidennen elementin ohjaajalta. Elokuvan taistelukohtaukset ovat näyttävän sekasortoisia, mutta ajan hengen mukainen tympeän brutaali väkivalta ei enää kohauta. Sitä on nähty jo niin paljon. Vaikka historian ekspertti en olekaan, niin Jeanne d’Arcin ajankuva vaikutti uskottavalta. Ihmiset olivat jälkeenjääneen oloisia, rumia ja likaisia. Sukurutsan seuraukset oli aistittavissa talonpojista kuninkaallisiin. Ja - ennen kaikkea, Jumalan nimeen vannottiin ja tapettiin.

Oikeastaan tarinan uskottavuuden kompastuskiveksi äityi pääosaan valittu Milla Jovovich, joka suorastaan loisti Viidennessä elementissä ja johon Luc Besson on ilmeisen ihastunut. Nyt, tyttöraasu tuntuu olevan pahasti hukassa rujojen ja rajujen tapahtumien keskipisteenä. Jovovich ei suinkaan näyttele huonosti, mutta hänen hentoinen olemuksensa ei vakuuta itsevarmana naisena ja taistelijana, jota raavaat soturitkin uskovat.

Elokuvassa ilmeisesti haettiin skitsofreniasta järjellisiä selityksiä Jeanne d’Arcin jumalallisille ilmestyksille, joiden ansiosta hänet roviolla poltettiin ja viisisataa vuotta myöhemmin vuonna 1920 pyhimykseksi julistettiin. Muuta selitystä on vaikea keksiä varsin ristiriitaiseksi jäävälle Dustin Hoffmanin esittämälle omalletunnolle. Ripauksella tarun hohtoista mystiikkaa olisi Jeanne d’Arcista tullut korskeaa kalistelua. Nyt, lopputulos toi mieleen ennemminkin näyttävän poniretken aikansa ensimmäisestä feminiinistä visioneitsyestä.