Jälkeemme vedenpaisumus valkokangas

Peter von Bagh sanoi kerran: ”Suomella on pitkä historia sekundaan tarraamisessa ja neljännen luokan kykyjen juhlistamisessa. Täällä katsotaan taitavasti lahjakkuuden ohi.” Loppuvuoden elokuvatapaus Jälkeemme vedenpaisumus osoittaa, että vaikka historia ei toistaisi itseään, se riimittelee.

Jälkeemme vedenpaisumus kertoo ”nuoresta fyysikosta Henrikistä (Tuomas Nilsson) ja hänen opiskelutoverinsa (Kasperi Kola) kehittämästä loputtomasti puhdasta energiaa tuottavasta fuusioreaktorista, joka voisi pelastaa maapallon ympäristökatastrofilta”. Laiska Wiki-tiivistys on tarkoitettu juonipaljastuksia kammoaville lukijoille. Mitä tunnelmaan tulee, se on sitä sun tätä. Suomalaisille ja kansainvälisille markkinoille tehdyissä julisteissakin yhdessä halaillaan ja toisessa ollaan vastakkain teräksensinisin silmin.

Aloitetaan Ossi Hakalan käsikirjoituksesta, koska ohjaaja Arto Halonen sitä erikseen kehui elokuvanäytöksen alla pidetyssä haastattelutilaisuudessa. Vanha viisaus on, että katsojan ja tekijän samaten olisi pystyttävä muistamaan elokuvan aiemmat tapahtumat. Kuvaavaa leikkauksen ja Hakalan tekstin hajamielisyydelle on se, kun elokuvan alussa kerrotaan erään henkilöhahmon äidin itsemurhasta ja tiedonmurunen lakaistaan maton alle.

Niin tai näin, Jälkeemme vedenpaisumus alkaa toden teolla, kun aikuiset fyysikot aikamatkustavat lapsuuteensa pelastamaan maailmaa. Kiinnostavaa! Elokuvassa ei, ikävä kyllä, lopulta ole sijaa niille vähäisillekään aikamatkustussäännöille, jotka se itselleen ensin asettaa. Moraalisia kysymyksiä aikuisesta lapsen vartalossa ei myöskään hipaista, tekniikan ja etiikan suhdetta ei kätellä, ja hahmot sekoittuvat helposti. Henrikiä tulkitsee käytännössä kahdeksan tai yhdeksän näyttelijää.

Otetaan katsaus maskeeraukseen, puvustukseen ja lavastukseen. Markun/Henrikin (Elias Westerberg) äidin (Pihla Penttinen) peruukki on aivan hirveä ja hahmojen vanheneminen hiusten harmaantumista. Kun mekaanikko astuu esiin tallistaan, hänellä on jotain hiiltä somilla poskipäillään. Vaatteet ovat henkkamaukasta, huoneet Ikean käytävien varrelta. Ilmastokatastrofiksi riittävät savuavat autot tien reunoilla ja niin edelleen: velttoa.

Valaistus ja ohjaus: silmiinpistävää. Lapsen kallonkupu kiiltää hänen omassa huoneessaan, sisäkuvissa näyttelijöiden silmissä loistavat influenssereiden videoista tutut valopisteet. Kuvakulmiin käy sarjakuvatermi ”lähikuvan orjat”, mikä viittaa piirtäjiin, jotka eivät luota kykyynsä kuvata taustaympäristöä. Koska kuvauspaikkajärjestäjä on löytänyt vain yhden kadun, lähikuvat sikäli ymmärtää.

Näyttelijöiden joukkoalisuorittaminen antaa ilmi roolituksen ja ohjauksen puutteet. Linnea Leino on, kuten usein, vakuuttava. Petteri Summasen roolitus on varsin kelvollinen sekin. Mitä muihin näyttelijöihin tulee, ulkomailla ei tämän perusteella uskota, että edes H-P Björkman on näyttelijöistämme taitavimpia.

On huomioitava, että näyttelijät on hyvin pitkälti amputoitu. Jos minulle annettaisiin sata satunnaista vuorosanaa elokuvasta, osaisin yhdistää oikeaan hahmoon sokkona luultavasti neljänneksen niistä. Hahmokirjo tulee ja poistuu huoneista ihan kummilla tavoilla. Antaisin esimerkin, mutta sitten pitäisi avata, mikä versio hahmosta on kyseessä, ja koko homma menisi sekavaksi.

Jälkeemme vedenpaisumus muistuttaa elokuvaa niin kuin se helposti käsitetään. Tieto opiskelupaikan saamisesta/hylkäämisestä annetaan kirjeellä à la americana, Henrikin/Markun ilmeiden harjoittelu peilissä on Heijastuksista kultaisessa silmässä. Montaaseja muuten käytetään paljon, mikä saa aikaan kaksi asiaa: katsojana kokee seuraavansa kertausta tv-sarjan aiemmista tuotantokausista, joita ei ole katsonut, ja Henrikin ja Julian (Leino) romanssia ei ole vielä ansaittu.

Ai niin, se ilmastonmuutos. Ennen näytöstä eräs professori kiitti taiteilijoita ja heidän kiinnostustaan ilmastonmuutokseen. Harmittavasti Jälkeemme vedenpaisumuksen käsittelytapa – mikä se sitten onkaan – antaa ymmärtää, että kiinnostus on ollut keino etsiytyä kuluttajien taskuille.