Isoäidin miljoonat valkokangas

Isoäiti (Usha Seamkhum) kaatuu vainajien muistopäivän yhteydessä hautausmaalla ja saa tarkastuksen yhteydessä syöpädiagnoosin. Siitä koulunsa kesken jättänyt ja äitinsä nurkissa nettipelejä pelaava tyttärenpoika M (Putthipong Assaratanakul) saa Mui-serkkunsa inspiroimana ajatuksen ryhtyä isoäitinsä huolitsijaksi taatakseen itselleen taloudellisesti vakaan tulevaisuuden. Hän ei kuitenkaan ole ainut, vaan äitinsä suosioon yrittävät päästä myös kaksi poikaa, peliongelmainen renttu Soei ja uraohjaus Kiang.

Elokuva tuo mieleen muutaman vuoden takaisen kiinalaisamerikkalaisen elokuvan Jäähyväiset (2019), jossa ympäri maailmaa levinnyt suku saapuu saattamaan isoäitiä matkalle tuonpuoleiseen. Siinä missä Jäähyväiset on lempeä yhteisön halaus, Isoäidin miljoonat pureutuu edessä siintävän kuoleman raadollisempaan puoleen – kilpailuun maallisesta omaisuudesta, kunhan aika isoäidistä jättää.

Thaimaalaisen Pat Boonnitipatin ohjaama ja käsikirjoittama Isoäidin miljoonat (2024) on saanut laajaa kansainvälistä huomiota ja menestystä. Boonnitipatin esikoisohjaus oli suuri hitti paitsi kotimaassaan, myös muun muassa Indonesiassa, Vietnamissa, Australiassa ja Singaporessa.

Elokuva valittiin myös Thaimaan viralliseksi ehdokkaaksi vuoden 2024 Oscareihin parhaan kansainvälisen elokuvan kategoriassa. Se pääsi 15 elokuvan short-listalle, mutta karsiutui lopullisesta finaaliviisikosta. Isoäidin miljoonat teki kuitenkin historiaa ensimmäisenä thaimaalaisena elokuvana, joka on Oscar-kilpailussa yltänyt kyseiselle listalle.

Elokuva on suitsutuksensa ansainnut. Parhaimmillaan muiden kulttuurialueiden elokuvat avaavat rikkaita näkymiä toisenlaisiin maailmoihin, kulttuureihin ja tapoihin. Vieras kuvasto ja maailma kytkeytyvät silti yleismaailmallisesti jaettuun ihmisyyteen ja sen kipukohtiin ja puhuttelevat yli maantieteellisten rajojen. Niin tekee myös Isoäidin miljoonat.

Mieleenpainuvimman roolityön isoäitinä tekee Usha Seamkhum. Kyseessä on 78-vuotiaan Seamkhumin ensimmäinen elokuvarooli – ja millainen rooli se onkaan! Napakka, herkkä, vahva ja hauras yhtä aikaa. Roolityö on niin johdonmukaista ja varmaa, että on vaikea uskoa sen olevan Seamkhumin ensimmäinen.

Elokuvan symboliikka avautuu kiinnostavasti tarkkasilmäisille, mutta onnistunut elokuvakokemus ei sen kummempia analyysilaseja kaipaa. Pääsanoma lienee, että rakkaus kasvaa pienistä arkisista teoista ja huolenpidosta, jotka niin helposti jätämme huomaamatta.

Boonnitipatin ohjaus ei sorru sentimentaalisuuteen, vaan antaa tilaa hiljaisille hetkille ja ristiriitaisille tunteille. Sydäntä särkevimpien kommenttien annetaan tipahdella kuin vahingossa hiljaisuuden pehmentämään tilaan.

Lopun inhimillisyyden voitto ei ole katarttinen purkaus vaan kirjaimellisesti hiljainen kehtolaulu keskellä yötä – sellaisenaan tuhatkertaisesti tehokkaampi ratkaisu kuin yksikään ylenpalttinen ja melodramaattinen moraalinen herääminen ja nessutiristystä takaa-ajava loppuhuipentuma. Loppu on yhtä eleetön kuin koko elokuvakin – pieni paketti nenäliinoja kannattaa silti pakata mukaan. Seesteisyys kun aiheuttaa joskus suurimmat tunteet.