Isänsä poika valkokangas

Cannesin elokuvafestivaalilla 2013 Juryn erikoispalkinnon voittanut Isänsä poika kiinnitti puheenjohtaja Steven Spielbergin huomion. DreamWorks hankkikin pian elokuvan käsikirjoituksen oikeudet amerikkalaisen version tekemiseksi. Pienieleisen Isänsä pojan tarinan siirtäminen amerikkalaiseksi perhedraamaksi tuntuu kuitenkin vaikealta. Hirokazu Koreedan ohjaamassa elokuvassa perhesuhteiden rinnalla tärkeässä osassa ovat moderni Japani ja sen luokkaerot. Yasujirô Ozun viitoittamalle tielle sopiva Isänsä poika on herkkä elokuva, joka ei anna turhan tunteellisuuden viedä aiheen ohi.

Nonomiyan perheen (Masaharu Fukuyama, Machiko Ono) onni särkyy, kun sairaalasta ilmoitetaan, että heidän poikansa Keita (Keita Ninomiya) on aikoinaan vaihtunut toiseen synnytysosastolla. Erilaisissa olosuhteissa kasvaneet pojat ovat jo ennättäneet kouluikäisiksi ja perheet joutuvat kovan päätöksen eteen. Onko poika, jonka he ovat kasvattaneet, heidän lapsensa vai onko veri vettä sakeampaa?

Isänsä poika kritisoi hienovaraisesti nykypäivän Japanin arvomaailmaa ja luokkayhteiskuntaa tarinansa kautta. Ryota Nonomiya on kunnianhimoinen arkkitehti, jolle pelkkä menestys työelämässä ei riitä, vaan perheen tulee myös näyttäytyä oikeanlaisena. Uutta Japania rakentavan Ryotan arvosteleva katse osuu usein pariskunnan kilttiin poikaan, jonka kunnianhimottomuus herättää hänessä välillä turhautumista. Kun Keitan biologinen perhe paljastuu omaan elintasoonsa tyytyväisiksi työläisiksi, alkaa Ryota pelätä, että pojan ylenpalttinen kiltteys on geeneihin kirjoitettu. Hänen on helppo ylenkatsoa köyhemmissä oloissa elävää Saikin (Yôko Maki, Rirî Furankî) perhettä ja ystävyytenä alkanut suhde joutuu koetukselle luokkaerojen tullessa väliin.

Elokuva on kerrottu pitkälti Nonomiyanin perheen isän kautta, mikä on kiinnostava näkökulma vanhemmuuden ongelmia käsittelevään draamaan. Ryotan tyrmistys sairaalan virheestä vaihtuu pian määrätietoiseksi ongelmanratkaisuksi. Vuosien kasvatuksesta huolimatta Keitasta tulee yhtäkkiä vieras lapsi, jonka yhtäläisyydet vanhempiinsa katoavat isän silmissä nopeaa vauhtia. Pinnalliset yhtäläisyydet alkavat painaa vaa'assa enemmän ja omien luonteenpiirteiden tunnistaminen Saikon perheen pojassa nostattaa Ryotassa ylpeyden tunteita. Keitasta luopuminen ei kuitenkaan ole yksinkertaista ja ahneus alkaa ottaa valtaa Ryotasta, mitä lähemmäs lopullisia päätöksiä tehdessä tullaan.

Vanhemmuus ei ole elokuvassa helppoa tai absoluuttista. Sitä ei lähdetä mittaamaan yhdessä vietetyn ajan tai rahallisen tuen avulla. Vanhemmuus on jotain, minkä eteen on tehtävä työtä. Perheet haluavat lapsilleen parasta, mutta keskustelut lasten oikeuksista käydään näiden katseilta salassa. Isänsä poika ei tarkastele vanhemmuuden rakentumista vain Nonomiyan ja Saikin perheiden kautta, vaan se tuo heidän rinnalleen muita tarinoita erilaisista perheistä. Uusioperheiden tarinat eivät ole mutkattomia, vaan kertovat perheeksi muodostumisen prosessin pitkällisistä teistä. Vaikeiden perhesuhteiden ei tarvitse periytyä jälkipolville, vaan noidankehä on katkaistavissa. Suhtautumistapoja vanhemmuuteen on yhtä paljon kuin vanhempiakin.

Isänsä poika on monisäikeinen tarina, jonka lähestymistavassa on yhtäläisyyksiä Ozun perhedraamoihin. Uhrautuva vanhemmuus on vaihtunut sukupolvien saatossa vaatimuksiin sekä kunnianhimoon, ja Ozun tarinoiden hahmojen väliset suhteet ovat Isänsä pojassa kääntyneet päälaelleen. Kaikuja Chichi arikin (1942) isän ja pojan välisestä suhteesta on nähtävissä myös Koreedan elokuvassa, vaikka heidän kohtaamansa vaikeudet toisistaan eroavatkin. Hiljaisen kaunis kuvaus antaa Isänsä pojan tarinalle oman näkökulmansa, joka on ehdottomampi kuin tarinan moninainen maailma. Pienten eleiden varaan rakennetusta tarinasta muodostuu koskettava ja kaunis rakkaustarina.