Matkalla tähtiin
Epäilemättä monelle meistä omat vanhemmat ovat jossain lapsuuden vaiheessa vaikuttaneet supersankareilta. Tästä ulos kasvaminen kuuluu lapsen normaaliin kehitykseen, mutta mitä jos vielä yli kolmekymppisenä miettii, uskooko isänsä ihmeellisiin voimiin? Aiheesta tehty elokuva voi kuulostaa kornilta, halpamaisen vetistelevältä sosiaalipornolta, mutta Einari Paakkasen esikoisdokumentti, Isäni tähtien takaa, on lempeä, hienovarainen ja kaunis tarina erilaisesta isä-poikasuhteesta ja mielikuvituksen voimasta.
Einarin perhe näyttää päällisin puolin aivan tavalliselta. He asuvat omakotitalossa, seuraavat lottoa ja jääkiekkoa iltaisin televisiosta ja vierailevat lastenlastensa luona juhlapyhinä. Isä Veikko on kuitenkin erilainen. Vuonna 1992 saadun valaistumisen jälkeen hän on väittänyt saavansa yhteyden avaruusolentoihin ja kosmisiin voimiin. Vasta aikuisiällä, yli kolmekymppisenä Einari alkoi epäillä asioita. Mitä jos hänen isänsä ei olekaan niin uskomaton kuin hän on aina luullut?
Elokuvassa on niin paljon elementtejä, joiden voisi kuvitella menevän pieleen. Erikoislaatuisen perhetarinan kuvaaminen voisi olla pelkästään kiusallista, syvästi omaan asiaansa uskovan ihmisen ilkeää pilkkaamista. Se voisi myös olla hörhöilyä, jonka tarkoitus on todistaa katsojalle ufojen olevan olemassa. Puhumattakaan siitä, että esikoisensa tekevä elokuvantekijä ei malttaisi oman perheensä ollessa kyseessä pidättäytyä lähinnä myötähäpeää herättävästä intoilusta.
Paakkanen ei ole sortunut yhteenkään näistä synneistä. Isäni tähtien takaa on eheä, tarkasti suunniteltu dokumentti, joka etenee johdonmukaisesti ja analysoi tekijänsä matkaa epäilyksen tiellä. Samaan aikaan se on tunteellinen, aidosti koskettava kuvaus miehestä, jonka intohimo uskomuksiinsa on niin syvä, että hän saa temmattua mukaan myös poikansa.
Dokumentin päähenkilö ei ole syyllisistä pohdinnoistaan huolimatta Einari, vaan hänen isänsä. Yksityiskohtaisesti kuvataan niin puiden kaatamista, vesisuonten etsimistä varvun avulla kuin Veikon keskusteluja avaruusolento Adamin kanssa. Näin pienin, mutta syvin kohtauksin Paakkanen rakentaa draamaa. Isän ja pojan keskustelut ovat rehellisiä ja syventävät henkilökuvaa, mikä dokumenteissa on monesti niin vaikeaa juuri näkökulman rajauksen hankaluuden vuoksi.
Paakkanen käyttää myös isänsä kuvaamia kotivideoita arkistomateriaalina, mutta malttaa ansiokkaasti pysyä nostalgisoinnista poissa. Elokuvan painopiste on kuitenkin nykyisyyden epävarmuudessa ja muistojen pirstaleista lapsuuden uudelleen kokoamisessa. Vaikeinta on kohdata omat tunteensa, asettaa ne kameraa vasten kaiken kansan nähtäväksi. Henkilökohtainen tilitys ei ole tungettelevaa tai vaivaannuttavaa, vaan päinvastoin. Paakkasen ja hänen perheensä rohkeutta on kunnioitettava. Vaatii suurta rohkeutta kohdata ja järkiperäistää asia, joka on niin outo, ettei siitä kehtaisi välttämättä kertoa edes lähimmille ystävilleen.
On suuri onni, ettei Veikkoa esitetä syyllisen tai uhrin valossa. Paakkanen ei ikinä syytä isäänsä lapsuutensa pilaamisesta tai harhaluuloisuuden syöttämisestä. Hän haluaa epätoivoisesti ymmärtää isäänsä, mutta ei pysty siihen, koska he elävät niin erilaisissa maailmoissa. Juuri tässä elokuva on ehkä ansiokkaimmillaan. Se tarjoaa kurkistuksen maailmaan, johon harva meistä on koskaan astunut. Se maailma on täysin järjetön ja mielikuvituksellinen, hyväuskoinen ja naurettava, mutta silti vilpittömässä uskossaan niin inhimillinen. Tämän elokuvan katsottuaan ei varmaankaan käy uskomaan avaruusolentoihin, mutta toivottavasti niihin uskoviin ihmisiin.
Toimituskunnan keskiarvo: 3,5 / 2 henkilöä
Seuraava:
I, Daniel Blake
Ken Loachin uusin elokuva on hätähuuto inhimillisyyden puolesta.
Edellinen: Don’t Breathe
Ennakkoon hehkutettu Don’t Breathe on tavanomainen ja tylsä slasher-trilleri.