Irrational Man valkokangas

Liki kahdeksankymppinen Woody Allen jaksaa edelleen suoltaa elokuvia kuin liukuhihnalta. Aikoinaan tuoreilla ja älykkäillä komedioillaan läpilyöneen mestarin työtahti ei ole neljässäkymmenessä vuodessa hidastunut, mutta lopputulosten taso on laskenut sitäkin jyrkemmin: onnistumisten (Midnight in Paris, Blue Jasmine) lisäksi ohjaajalta on jo pitkään nähty myös useita keskinkertaisia, pahimmillaan täysin hengettömiä ja puoliteholla läpiliihoteltuja tekeleitä (Magic in the Moonlight, To Rome with Love).

Allenin uutuus Irrational Man on valitettavasti lähempänä jälkimmäistä osastoa. Elokuvan juonessa elämänhalunsa menettänyt filosofian lehtori Abe (Joaquin Phoenix) herättää ilmeisesti masentuneella olemuksellaan opiskelijansa (Emma Stone) kiinnostuksen. Maailman pahuutta ja mielettömyyttä alkoholilla lääkitsevä kyynikko saa kuin taikaiskusta elämälleen uutta sisältöä antautuessaan tunteilleen ja ajautuu tekemään dramaattisen teon. Saako yksilön elämä merkityksensä vasta, kun tämä ottaa valinnoistaan vastuun? Kaikki on pohjimmiltaan vain sattumaa, elokuva tuntuu sanovan.

Juoneltaan jonkinlaista köyhän miehen Dostojevskia tai Camus’ta muistuttava, romanttista komediaa ja synkempiä sävyjä epäsuhtaisesti yhdistävä huttu kierrättää samoja elementtejä kuin vaikkapa Allen-klassikko Rikoksia ja rikkomuksia (1989) ja tuoreempi Match Point (2005). Tällä kertaa aiheen käsittely on kuitenkin siinä määrin kehittelemätöntä, että kukaan tuntemattomampi tekijä tuskin olisi saanut koko käsikirjoitusta tuotantoon. En väitä, että ohjaajan elokuvat olisivat ikinä olleet erityisen realistisia, mutta nyt henkilöhahmot motiiveineen jäävät jopa häiritsevän ohuiksi eikä koko juonikuviossa tunnu olevan järjen häivää.

Allenin ongelma on, että hän edelleen ikään kuin työstää samaa elokuvaa uudelleen ja uudelleen. Puolivillaisuus ei ehkä haittaisi yhtä paljon, mikäli kaava ei olisi niin läpikotaisin tuttu ja ohjaaja parantaisi jälkeä sen sijaan, että elokuvat tuntuvat vain huonontuvan koko ajan. Irrational Manin kaltaisessa hutaisussa ideoiden vähyys paistaa läpi erityisen pahasti: kuuluisa älyllisyyskin osoittautuu pelkäksi kokoelmaksi irrallisia filosofisitaatteja – päähenkilön pitämät ”oppitunnit” herättävät katsojassa lähinnä myötähäpeää, samoin kuvioon pakollisena osana kuuluva suhde vanhemman miehen ja nuoren naisen välillä.

Puhkikuluneine jazz-musiikkeineen ja kertojanäänineen jo itsensä parodiaa muistuttavan vanhemman miehen päiväunen puutteita saattaisivat kompensoida näyttelijät, jotka Allenilla ovat totutusti ensiluokkaisia. Valitettavasti vain Irrational Manin tähti, roolinsa oudon väsähtäneesti tekevä kaljamahainen Joaquin Phoenix ei ole kovin osuva valinta yliopisto-opettajaksi. Myöskään tämän kemiat koiranpentumaisen Stonen kanssa eivät juuri kohtaa – päinvastoin yhteiset kohtaukset tuntuvat väkinäisiltä ja näin vain alleviivaavat kiusallisesti pääparin ikäeroa.

Kaiken kaikkiaan Irrational Man edustaa siis Allenin myöhäistuotannolle ominaista hutia: aikoinaan mieleenpainuvasta tyylistä on jäljellä vain ilmeisimmät kliseet, eikä elokuva ota oikein toimiakseen niin ihmissuhdedraamana kuin komedianakaan. Lopputulos on parhaimmillaan keskinkertainen, paikoitellen jopa yhdentekevä lisäys ohjaajansa pitkään mutta yhä epätasaisemmaksi käyvään filmografiaan.