Indiana Jones and the Dial of Destiny valkokangas

Miten voidaan parhaiten vesittää originaali ja dynaaminen seikkailuelokuvien trilogia? Tekemällä trilogiaan valju ja tarpeeton nelososa vuosikymmeniä myöhemmin. Miten voidaan vielä lisää vesittää nyt neliosainen elokuvasarja? Tekemällä siihen tuotantohelvetissä viisitoista vuotta hinkattu viides osa, josta alkuperäiset ison kaliiberin luojat Steven Spielberg ja George Lucas ovat häipyneet takavasemmalle ja jonka onttouttaan kumiseva käsikirjoitus on kuin virkamieskomitean käsistä.

James Mangoldin ohjaaman Indiana Jones and the Dial of Destinyn eli kotoisammin Indy vitosen on kerrottu olevan Indy-pentalogian viimeinen osa, ja toivottavasti se sellainen onkin. Nykyiselläänkin voi vain kummastella, mihin 295 miljoonaa dollaria on onnistuttu haaskaamaan. Mahdollisesti nuorentavaan digitaaliseen teknologiaan, sillä teknovelhot ovat onnistuneet rakentamaan 80-vuotiaasta Harrison Fordista ja tämän stunt-miehistä hyvin samannäköisen kuin mitä Ford oli 1980-luvun Indyissä. Elokuvan ensimmäinen puolituntinen kun kertoo Indyn seikkailuista toisen maailmansodan melskeissä.

Harrison Ford kuuleman mukaan halusi tehdä itse stunttinsa ja loukkasi itsensä lyödessään nyrkillä natsivastustajaa. Toisaalta on avoimesti kerrottu, kuinka Fordin stunt-mies hoiti kuvauksissa muun muassa kokonaisen takaa-ajokohtauksen, naamassaan markkeripisteet, joilla myöhemmin käsitellä hänen kasvonsa Fordin kasvoiksi. Se on selvää, että Ford on ikäisekseen todella vetreässä kunnossa. Jokainen tehköön silti omat tulkintansa, miten kohtauksia on toteutettu, kun puhutaan 80-vuotiaasta miehestä jatkuvasti taistelemassa, juoksemassa, rymyämässä ja heilumassa.

Juokseminen, takaa-ajaminen ja mäiskintä ovat käynnissä lähes jatkuvasti paria kuvausmaata vaihtavaa suvantovaihetta lukuun ottamatta. Seikkailu ja toiminta ovat aina olleet Indyissä olennainen elementti, mutta niin ovat olleet pilke silmäkulmassa, osuva dialogi ja veijarimainen karisma. Jälkimmäiset uupuvat pahasti toiminnan ollessa yhtä sekavaa putkijuoksua, jota komppaa teoksen käsittämätön sisäinen logiikka.

Vaikka elokuvan maailma sisältäisi yliluonnollisena pidettyjä elementtejä, maailmassa tulee olla riittävä sisäinen logiikka. Viidennessä Indyssä sellaista ei ole. Esimerkiksi Indyä epäillään teoksen alkuvaiheilla kollegoidensa murhasta, mutta myöhemmissä vaiheissa koko asia on täysin unohdettu eikä sitä enää mainita lainkaan. Aivan kuin eri kohtaukset ja hahmot kuuluisivat eri käsikirjoituksiin ja elokuviin. Näin varmasti osaltaan onkin, koska elokuvan käsikirjoitusta on parsittu kasaan jo lähes siitä asti, kun edellinen osa ilmestyi.

Jäntevä ja dynaaminen tarina antaisi anteeksi sudenkuoppia, mutta jäntevyyttä ei ole. Indy 5 on yli kahden ja puolen tunnin mittainen möhkäle vailla nyansseja, dynaamisuutta ja emotionaalista tarttumapintaa. Erityisesti Kadonneen aarteen metsästäjät (1981) oli täynnä latautuneita kohtauksia, joiden kohdalla saattoi myötäelää vahvasti seikkailua ja lähes tuulettaa, kun Indy vaikkapa vältti miekkataistelun ampumalla miekkamiehen.

Uusimman teoksen pääpaino on efekteissä ja klisee-bingon ruksimisessa, vääränlaisessa nostalgiassa vellomisessa jossa viitataan kaikkiin aiempiin elokuviin siinä toivossa, että se tekisi uudesta tarinasta katsojalle merkityksellisemmän. Ongelma ei ole sankarin vanhenemisessa vaan siinä, että vanhojen jippojen kaivaminen naftaliinista keski-ikäisen yleisön miellyttämiseksi ei auta, jos aiemmissa elokuvissa kaikki on tehty ja nähty paremmin.

Sekään ei riitä, että elokuvassa ovat taas kerran vastustajina natsit, niin 1940-luvulla kuin 1960-luvullakin. Natsit ovat modernien viihde-elokuvien ylivoimaisia ykköspahiksia, jotka on helppo kaivaa kaapista, kun kaivataan näennäisen mustavalkoista hyvä vastaan paha -asetelmaa. Seikkailu- ja toimintagenre on kuitenkin kyllästetty natseilla niin pahasti, että valinta tuntuu liian helpolta, varsinkin kun tämän päivän fasistivaltiot löytyvät ihan muualta ja toisen maailmansodan Liittoutuneihin kuului epäinhimillinen roistovaltio Neuvostoliitto. Indiana Jones ja Kristallikallon valtakunta (2008) sentään käytti kommareita Indyn vastuksena, mistä kiitos.

Jotain uuttakin Indy 5:n hakaristipelleissä on. Nämä natsit kun ovat oppineet kaukosiirtymisen jalon taidon. Oli lähtöasetelma mikä tahansa ja Indyn sijainti maapallolla mikä tahansa, niin sama natsijengi teleporttaa lähes maagisesti Indyn riesaksi ja aiheuttaa taas uuden toiminta- tai takaa-ajokohtauksen. Natsit löytävät Indyn vaikka mereltä keskellä ei mitään. Natsit pukeutuvat 1960-luvun lopullakin natsiunivormuihin, ettei kukaan vain pääsisi unohtamaan heidän olevan natseja. Jawohl!

Mads Mikkelsen roolitetaan isoissa Hollywood-elokuvissa lähes aina stereotyyppisen ja yksiulotteisen pahiksen rooliin. Niin nytkin. Tällä kertaa hän huseeraa pöpipäänä natsifyysikkona. Näistä rooleista irronnee sopivasti rahaa, jotta Mikkelsen voi tehdä pienemmissä indie-rooleissa täysipainoisia roolisuorituksia. Eikä pahisten esittämisessä mitään ongelmaa ole, varsinkin kun Mikkelsen tuntuu tiedostavan täysin homman nimen ja ottaa ilon irti ylinäyttelystä ja julmistelusta. Mikkelsen on heikon ja viihdearvoiltaan ponnettoman elokuvan parasta antia.