I, Daniel Blake valkokangas

80 vuotta täyttänyt brittiläinen elokuvaohjaaja Ken Loach tekee töitä edelleen hengästyttävään tahtiin. Ikätoveri Woody Allen tuntuu ammentavan samasta nuoruuden ja luovuuden lähteestä, molemmille herroille ohjaustöitä on kertynyt noin 50, eikä loppua näy. Kuluvana vuonna 2016 Loach kutsuttiin jo kolmannentoista kerran Cannesin filmijuhlien viralliseen kilpailusarjaan, mikä lienee jo ennätys, ja kielii Loachin arvostuksesta elokuvapiireissä. I, Daniel Blake vei voiton eli himoitun Kultaisen palmun, joka oli jo toinen Loachin mittavalla uralla.

Ensimmäinen oli The Wind That Shakes the Barley, joka voitti Kultaisen palmun vuonna 2006. Suomessa se ei päässyt edes teatterilevitykseen, koska Loachin elokuvat eivät edusta Hollywoodin valmiiksi pureskeltua perusmättöä ja ovat siten kaupallisesti riskejä. Loach luottaa käsikirjoittaja Paul Lavertyyn, jonka kanssa yhteistyö alkoi Carlan laulu -elokuvasta 1996. Cannesissa palkittujen filmien lisäksi Laverty on vastannut Loachin parhaimpiin lukeutuvien elokuvien Looking for Eric (2009) ja Enkelten siivu (2012) ja käsikirjoituksesta.

Loachin kiinnostuksen kohde ja inspiraation lähde on aina ollut niin sanottu tavallinen kansa, maan suola. Hän viihtyy etenkin Pohjois-Englannin työläisten parissa. Tämä aihepiiri tuli esiin jo Loachin varsinaisessa läpimurtoelokuvassa Poika ja haukka (Kes, 1969). Loachin elokuvat kertovat usein peräänantamattomuudesta vaikeissa olosuhteissa, ja varsinkin työväenluokan ihmisten keskinäinen solidaarisuus nousee teemoista esiin. Arki on karua, mutta toinen toisistaan on pidettävä huolta, muuten hukka perii.

Loach ei glorifioi tai romantisoi kuvaamiaan ihmisiä, ja juuri siksi ohjaajan realistinen ote elää ja hengittää valkokankaalla. Vaikka ohjaaja käsittelee elokuvissaan usein rankkoja aiheita ja hänen päähenkilönsä edustavat karheita työväenluokan – tai nykyään voisi sanoa pätkätyöväenluokan tai työttömyysluokan – tyyppejä, osaa Loach myös keventää sanomaansa huumorin keinoin. Loach ei saarnaa, vaan antaa tilaa katsojan omille oivalluksille.

Daniel Blake tai tuttavallisemmin Dan (Dave Johns) on 59-vuotias newcastlelainen puuseppä, joka toipuu sydänkohtauksesta. Tai toipuisi, mikäli ei putoaisi yhteiskunnan niin sanottujen turvaverkkojen ohi ja väliin. Tohtori kieltää työnteon, ja omituinen pisteytysjärjestelmä määrittelee Danin liian terveeksi, jotta tämä voisi olla varsinaisesti työtönkään. Koettaessaan luovia byrokratian tuntemattomilla ja karikkoisilla vesillä Dan ystävystyy yksinhuoltaja-äiti Katieen (Hayley Squires), joka yrittää pärjätä maailmassa kahden lapsen kanssa. Ken Loach osaa löytää aina loistavat näyttelijät, jotka osaavat ammattinsa niin hyvin, että roolisuoritukset tuntuvat oikeasti eletyltä elämältä. Hollywoodilla olisi tässä paljon opittavaa Loachilta.

Dan ja Katie yrittävät navigoida järjestelmässä, jota eivät ymmärrä, ja joka ei tunnista inhimillistä hätää. On vain sääntöjä ja käskyjä, joita on noudatettava pilkuntarkasti. Elämälle vieraiden sääntöjen orjallisesta noudattamisesta pitävät huolen kelpo virkailija-Göbbelsit, joista osa tuntee aitoa sadistista iloa saadessaan kyykyttää niin sanottuja asiakkaitaan. Ja kun yksi koneiston osasista, työvoimavirkailija Sheila (Sharon Percy) osoittaa inhimillisyyden merkkejä ja haluaa auttaa Dania täyttämään hänelle vieraassa internetin ihmemaassa jonkin jonninjoutavan mutta ehdottoman tärkeän ja vaadittavan kyykytyslomakkeen, saa Sheila tuta lähiesimiehensä vihan. Ei yksittäistä asiakasta voi auttaa, siitähän voisi tulla pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Elokuvan kuvaama maailma tuntuu tutulta Suomenkin näkövinkkelistä, ja tämä ei suinkaan ole sattumaa, olemmehan länsimaisia ihmisiä, jotka ovat nauttineet muutaman vuosikymmenen ajan markkinavetoisen talouden suomasta harhasta nimeltä hyvinvointiyhteiskunta. Laskelmien mukaan se saavutti huippunsa 1980-luvun puolivälissä. Nyt markkinavetoinen järjestelmä natisee liitoksissaan ympäri läntisen maailman, ja mitä tiukempaa on taloudellisesti, sitä epäinhimillisemmin byrokraattinen systeemi tulee kohtelemaan kansalaisia. Kaikki perustellaan ylätasolta abstrakteilla käsitteillä, kuten kilpailukyky ja markkinat. Ihmiset pelotellaan jatkuvalla mediapropagandalla hiljaisiksi ja nöyriksi. On vaikeaa säilyttää inhimillisyytensä, kun joutuu arvioitavaksi ja arvotettavaksi joka päivä taloudellisin perustein halpatyömarkkinoilla.

Kuitenkin monet näistä syystä tai toisesta syrjään joutuneista kansalaisista ovat maksaneet vuosikymmeniä veroina valtion virkamiesten palkat, rakentaneet infrastruktuurin ja ylläpitäneet juuri sitä samaa epäinhimillistävää koneistoa, joka rattaissaan jauhaa heidän ihmisarvonsa tomuksi ja pyyhkäisee lopulta pölyt lattialle. Systeemin orjat ja vartijat on usutettu toistensa kimppuun, vaikka kaikki syövät samassa pöydässä. Tämän toteaa myös elokuvassa Dan ja sanoo kaiken nöyryytyksen jälkeen, että nyt riitti. Hänellä on nimi, hän on Daniel Blake, hän on ihminen. Hymyttömän työvoimavirkailijankin on ymmärrettävä ja hyväksyttävä se perusasia.

Aina silloin tällöin jonkun on lyötävä nyrkkiä pöytään, silläkin uhalla, että siitä joutuu vaikeuksiin. Meidän on muistettava pitää kiinni itsemääräämisoikeutemme ja itsekunnioituksemme rippeistä, Ken Loach muistuttaa. Mitä muutakaan meillä loppujen lopuksi on? Jos kansalaisia varten ylläpidetty järjestelmä kääntyy kansalaisia vastaan kuin kehoa kalvava syöpäsolu, on järjestelmä käännettävä takaisin oikeille raiteille. Nimien ja sosiaaliturvatunnuksen takaa löytyy aina oikea ihminen, jolla on oma tarinansa. Elokuvan nimi I, Daniel Blake kertoo yhden miehen tarinan. Loach pakottaa katsojan peilin eteen ja näyttää, että se voisit olla sinä tai minä. Emme voi loputtomiin kääntää katsettamme pois ja ajatella, että se on työttömien tai pitkäaikaissairaiden oma vika, jos eivät pärjää.

Vaikka Loachin uusin elokuva on astetta synkempi ja pessimistisempi kuin edelliset, ei hän kuitenkaan jätä katsojaa tyhjän päälle. Keventävää huumoria ja toisistaan välittämistä ja huolenpitoa on siroteltu kauttaaltaan elokuvaan. Globalisaation mukanaan tuomille omituisille ilmiöille naureskellaan vinosti, kun kiinalainen lenkkitossuja kaupitteleva nuorimies fanittaa estoitta Skype-puhelun aikana englantilaista jalkapalloa. Englantilaisten mielestä aasialaiset fanit ovat hieman outo tapaus. Suomalaisten mielestä tosin tässä ei ole mitään outoa, saimmehan nauttia jo 1970-luvulla Ylen lauantai iltapäivisin lähettämistä suorista brittifutiksen ylimmän sarjan peleistä. Siksi monen suomalaisenkin suosikkijoukkue on pikemminkin Stoke City tai Liverpool kuin TPS tai HJK.