Huomenna taistelun alettua valkokangas

Telttaillessa ei koskaan voi tietää mitä tapahtuu. Australialaisten myöhäisteinien porukka lähtee viikonlopuksi telttailemaan luonnon helmaan, ja sillä välin puolen miljoonan miehen valloitusarmeija valtaa koko maan, tai ainakin sen alueen jossa nuoret asuvat. Kun nimettömät, kasvottomat aasialaissotilaat vielä kokoavat koko väestön keskitysleireille ja ampuvat näitä pikkurikkeistä, niin eihän siinä auta muu kuin aloittaa sissisota valloittajia vastaan.

Elokuva perustuu John Marsdenin kirjasarjaan, joka on erittäin suosittu kotimaassaan ja myynyt miljoonia myös kansainvälisesti, mutta suomeksi teosta ei ole saatu. Kirjaa lukematta on vaikea arvioida, millä tasolla romaanisarjan valloituskuvaus ja realismi on, mutta vaikka yltiöpatrioottinen propaganda ja hurmos puuttuvat, niin ainakin elokuva kumartaa syvään John Miliuksen kasarihelmelle Red Dawn (1984), jossa neukkujen ja kuubalaisten valloitusarmeija ottaa Yhdysvallat valtaansa ja ainoastaan paikallisten lukiolaisten pikku porukka voi taistella invaasiota vastaan.

Red Dawnistakin on tulossa uusintaversio, jossa neukut on korvattu alati maailmaa valloittavilla pohjoiskorealaisilla, koska neukkuja ei nykymaailmassa ole eikä Yhdysvallat uskalla Kiinaakaan pistää vihollisekseen elokuvissa. Huomenna taistelun alettua -elokuvan vihollisten alkuperää ei tarkemmin selitetä, mutta ilmeisesti klassinen ”keltainen vaara” on tekemässä taas comebackia toimintaviihteeseen pitkän tauon jälkeen. Vielä puuttuvat vanhat kunnon japanatsit kuten toisen maailmansodan aikoihin.

Sissitoiminnan ohella selvitellään myös romanttisia kuvioita. Joukon johtaja, sisukas 17-vuotias Caitlin (Ellie Linton) vatvoo pitkään ”tykkääkö se musta vai eikö tykkää ja pitäisikö pussata” -kuviota keskellä sotatilaa. Höpsöstä hepsankeikka-blondista Fionasta (Phoebe Tankin) kuoriutuu ripeäotteinen vapaustaistelija samalla kun hänen poikaystäväkandidaattinsa, alussa jatkuvasti vitsejä vääntävä duunari Homer (Deniz Akdeniz) miehistyy silmissä.

Kliseisyydestään huolimatta ryhmädynamiikkaa on käsitelty huonomminkin, ja mielenkiintoisena poikkeuksena tämäntyyppisten elokuvien yleislinjasta se vaalea, raamikas ja sinisilmäinen poika ei olekaan jylhä sankari vaan pikemminkin ylivarovainen pelkuri, joka on valmis jättämään naiset pulaan kun tiukka paikka tulee. Muutenkaan ryhmän toiminta ei ole kaksisesti koordinoitua ja nuoret mokaavat aika ajoin, mikä onkin elokuvan realistisinta antia.

Se ei ole ongelma, että elokuvan lähtökohtana on erittäin epätodennäköinen Australian valloitus, sillä ajatusleikkinä se on mielenkiintoinen, eikä fiktiossa tarvitse välittää tosielämän lainalaisuuksista alkuasetelmien suhteen. Se on kuitenkin ongelma, että aluksi erittäin tehokkaasti koko maan lamauttanut ja paikallisväestön parissa päivässä vanginnut massiivinen armeija on totaalisen kyvytön mitä tulee kahdeksan teinin pistämiseen kuriin.

Ylipäätään miehittäjäarmeijan jäseniä näkyy katukuvassa harvoin, ja johdonmukaisuus on hyökkääjille tuntematon käsite, samoin kuin ripeys. Kukaan ei tunnu pystyvän kutsumaan muita yksiköitä tuekseen tai koordinoimaan toimintaa, ja reagointikin on sitä luokkaa, että rippikoulusta karanneen näköinen hento uskovaistyttökin pystyy tulittamaan puolen tusinaa sotilasta hengiltä. Valloittajien taidot eivät riittäisi edes Ruotsin valloittamiseen, mikä syö elokuvan sisäistä uskottavuutta.

Toisaalta eipä kai nuorille suunnatusta perustason sotaseikkailusta voi odottaakaan mitään toisen maailmansodan aikaista Varsovan ghettojen kapinaa tai ”kaikki miehet tapetaan, naiset lapset raiskataan” -mentaliteettia, joka on oikeassa sodassa tyypillistä. Siihen on varmaan silti syynsä, miksi tämäntyyppisiä pseudoinvaasioteoksia ei juuri tule niistä maista, jotka on oikeasti miehitetty tai joissa on käyty pitkäaikaista, raakaa sissisotaa.