Hulluna Saraan valkokangas

Hulluna Saraan on elokuva, jossa toteutus ja sisältö natsaavat hyvin yhteen. Tarina samaan tyttöön ihastuvasta isästä ja pojasta ei kanna kovinkaan pitkälle, hahmotkin ovat vähän niin ja näin, mutta hyvien näyttelijöiden ja huumorin takia elokuva toimii. Täyspitkän elokuvan ohjaajana debytoivan Samuli Valkaman leikkisä tyyli sopii hyvin hattarankevyeen sisältöön, vaikka maneereissa liikaa toistoa onkin. Puolentoista tunnin pituuskaan ei ole haitaksi sille, että elokuvasta jää hyvä jälkimaku.

Jussi Nikkilä näyttelee omissa oloissaan viihtyvää Villeä, Ville Virtanen puolestaan hänen huliviliä isäänsä Taistoa, elähtänyttä rokkaria, joka yhä elää unelmiaan. Sattumien kautta kummatkin iskevät silmänsä Emilie de Ravinin näyttelemään rivitanssiohjaaja Saraan.

Etenkin Ville Virtanen irrottelee kunnolla, ja osa kohtauksista vaikuttaa improvisaation tuloksilta. Nikkilä ja de Ravin eivät silti jää hänen varjoonsa, sillä kemiat heidän välillään toimivat ja heidän harteillaan on se romanttinen osuus tästä komediasta. Parhaiten Hulluna Saraan toimii kuitenkin tilannekomiikassa – mitä tapahtuu, kun Cosmopolitanin ohjeet ottaa liian kirjaimellisesti tai kun isä yksinkertaisesti nolaa poikansa kerta toisensa jälkeen.

Toteutuksessa Valkama aliarvioi katsojaa. Takaumaa Villen lapsuuteen ei tarvitsisi näyttää aina, kun aikuiselta Villeltä menee pasmat sekaisin, ja muutenkin rautalankaa taivutetaan liikaa. Toisaalta visuaalisesti elokuva tukee silti sisältöä eikä Turku ole varmaan koskaan näyttänyt aurinkoisemmalta paikalta kuin nyt. Mieluummin sitä tällaisia irtiottoja katselee kuin sitä samaa tuttua ja turvallista Suomi-leffaa.

Tyylillisesti metsään mennään muutamissa jutuissa. Tiina Lymi näyttelee Taistoon ihastunutta fania ja on hahmona niin överiksi vedetty karikatyyri, ettei sovi muuhun elokuvaan ollenkaan. Elokuvassa on muitakin juttuja, jotka eivät istu kokonaisuuteen, kuten Ronald Reaganin jumalallinen ääni, jonka Ville kuulee. Omana vitsinään se ei toimi eikä pahemmin liity tarinaan, joten se jää vain oudoksi sivujuonteeksi.

Vaikka elokuva hetkessä elävää romantiikaa ja komediaa onkin, se olisi silti parempi, jos tarina ja hahmot toimisivat kunnolla. Nyt Valkaman ja Katri Mannisen käsikirjoitus ei kanna loppuun asti. Jos puhutaan romanttisesta komediasta genrenä, niin Hulluna Saraan ei taida täyttää vaatimuksia – näin vain huomiona, ei kritiikkinä. Villen ja Saran välillä ei konflikteja liiemmin ole, mitä nyt Taisto vähän hidastaa meininkiä.

Villen ja Taiston suhde onkin draaman ydin, mutta tarinan taustat ja kaari jäävät orvoksi eikä Saraa ole tähän yhtälöön saatu sisällytettyä täysin sujuvasti. Elokuva on hyvin suomalainen siinä mielessä, että käsikirjoituksessa kunnon konfliktia vältetään viimeiseen asti. Sen vuoksi kukaan hahmoista ei tunnu sen koommin muuttuvan elokuvan aikana.

Kaiken kritiikin jälkeenkin Hulluna Saraan onnistuu useammin kuin epäonnistuu. Tämäntyyppisessä komediassa on parempi mennä kunnolla pöpelikköön ja takaisin kuin pitää kieli keskellä suuta. Jopa senkin voi antaa anteeksi, että elokuvassa muutamaan otteeseen soiva Vieläkö on villihevosia jää soimaan päähän.