Heretic – Epäuskoinen valkokangas

Kulttuuriperintöön ja uskontoihin nojaavat kauhuelokuvat kuten The Witch (2015), Hereditary – Pahan perintö (2018) ja Immaculate – Tahraton (2024) ovat olleet viime vuosikymmenen aikana elokuvantekijöiden kiinnostuksen kohteena. Ari Asterin ohjausten tavoin A24-tuotantoyhtiön tallista saapuu maailmanuskontojen perimmäistä tarkoitusta skeptisesti mutta myös ymmärryksen keinoin pohtiva Scott Beckin ja Bryan Woodsin ohjaama psykologinen kauhuelokuva Heretic – Epäuskoinen (2024).

Kaksi nuorta naista keskustelee kondomeiden koon merkityksestä vuoriston ympäröimän pikkukaupungin penkillä. He paljastuvat mormonilähetyssaarnaajiksi, sisar Barnesiksi (Sophie Thatcher) ja sisar Paxtoniksi (Chloe East), jotka tekevät kierrostaan kaupunkilaisten parissa tavoitteena käännyttää kirkkoon uusia jäseniä. Kun kaksikko saapuu eristyksissä sijaitsevassa talossa asuvan englantilaisen herra Reedin (Hugh Grant) ovelle, heidän iltansa saa pahaenteisen käänteen, joka testaa heidän todellista uskoaan.

Chung Chung-hoon (Oldboy, Last Night in Soho) upean kuvauksen avulla luodaan painostavaa tunnelmaa pyöriensä kanssa eristyksissä olevista nuorista lähetyssaarnaajista. Heretic kääntyy pian teologisten keskustelujen varaan kasvavaksi psykologiseksi trilleriksi suljetun tilan kauhutwistillä. Uskonnollisiin liikkeisiin kuulumista ja sen vaatimaa mielenlaatua pohtiva teos onnistuu osumaan nykyajan maallistuneen yhteiskunnan hermoon. Elokuva kääntää ympäri asetelman, jossa vakaumukselliset henkilöt mielletään usein oudoiksi ja epäluotettaviksi, kun taas agnostikot järkeviksi ja luotettaviksi.

Lähtökohdiltaan uskontokriittiseltä vaikuttavassa Hereticissä Reedin saarnamaisten väitteiden kautta tuodaan esiin järjestäytyneiden monoteististen kirkkojen kaksinaamaisuus ja oman edun tavoittelu. Niissä vanhoja myyttejä kierrätetään samalla tavoin kuin kapitalismin tuotteistamassa peli- ja musiikkiteollisuudessa.

Päähenkilöidensä Barnesin ja Paxtonin kautta katsojan sympatiat ja ymmärrys ovat kuitenkin uskosta tukea ja utilitaristista sanomaa hakevien nuorten naisten puolella, joiden moraalia ja uskoa Reed psykologisilla peleillään testaa. Mormonisaarnaajia esittävät Sophie Thatcher ja erityisesti kunnollisen hahmon kehityskaaren saava Chloe East ovat elokuvaa eteenpäin vievä voima.

Kirkkaimmin loistamaan pääsee silti Hugh Grant, joka kanavoi villaneuleessaan ja isoissa laseissaan uransa tunnetuimpien roolien brittiläisten herramiesten charmia, jonka takaa paljastuu pahaenteinen kaikkien uskontojen vastainen ekstremisti. Epätyypillisessä antagonistin roolissaan, jos Paddington 2 (2017) elokuvaa ei oteta lukuun, Grant hallitsee Hereticiä niin vahvasti, että kaikki muut jäävät varjoon.

Elokuvan myös käsikirjoittaneet Beck ja Woods luottavat tarkoin rakennettuun pahaenteisyyden tunnelmaan, tyhjissä ja pimeissä tiloissa hiiviskelyyn ja yksityiskohtien istuttamiseen Hiljainen paikka -hittielokuviensa hengessä. Jälleen kerran: mitä vähemmän elokuvasta tietää, sitä suurempi vaikutus sillä on.

Psykologisten elementtien väistyessä kolmannen näytöksen toiminnallisemman ja roiskuvamman kauhuelokuvakuvaston tieltä Heretic kuitenkin menettää käsittelemiensä teemojen kautta saavuttamansa kiehtovuuden. Hieman samalla tavoin kävi myös Hereticin vertailukohdaksi nostetussa Barbarian-elokuvassa (2022), jossa maanpäällinen todellisuus kätki alleen pinnanalaisen pahuuden.

Uskontojen merkitystä pohtiva Heretic ei keksi genressään Monopolya uudestaan vaan kierrättää vanhoja ideoita hyväksi havaitulla tavalla. Hugh Grantin suvereeni roolityö sekä tyylikäs yksityiskohtiin keskittyvä kuvaus estävät elokuvaa hukkumasta keskinkertaisuuden lumimyrskyn silmään.